16.8.2017

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh 2014. Englanninkielinen alkuteos I Let You Go. Gummerus 2017. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. 418 sivua.

Huomasin kirjan jälkisanoista että minua ja Clare Macintoshia yhdistää sama kaupunki. Olemme asuneet Oxfordissa samaan aikaan ja olen kävellyt hänen työpaikkansa, Oxfordin poliisilaitoksen, ohi useita kertoja, viimeksi tänä kesänä. Jännä pieni yhteys!

Macintoshin menestysjännäri oli oivaa luettavaa työväsymyksen keskelle. Työt alkoivat loman jälkeen sellaisella rytinällä että olin jo aivan helisemässä. Koukuttava kirja onneksi auttoi siihenkin tilaan!

Yritän kirjoittaa kirjasta niin etten paljasta mitään olennaista juonesta. Annoin sinun mennä on mainittu jo useaan otteeseen romaaniksi, jonka yllättävä käänne on mestarillinen, mieletön, nerokas... Tiesin jo etukäteen ettei käänne tule ihan heti, mikä osoittautui hyväksi tempuksi, sillä sitä hämmästyttävämpi se oli. Aivoni olivat jo ehtineet kertoa itselleen tarinan, sellaisen jonka kirjailija varmasti halusi jokaisen lukijan kuvittelevan. Mutta yllättäen asetelma muuttui täysin ja olin hetken suorastaan ärtynyt. Huiputettiinko minua näin pitkään?

Sen uskallan kuitenkin kertoa, että kyseessä on yliajo. Äiti päästää otteensa lapsestaan ja saman tien auto törmää tähän. Sen sijaan että kuski jäisi auttamaan, hän pakenee paikalta, katoaa eikä häntä löydetä pitkään aikaan. Bristolilaiset etsivät selvittävät tapausta yli vuoden ennen kuin ratkaiseva todiste löytyy ja tapaus alkaa edetä kohti Walesin kauniinkaruja rannikkomaisemia. Onnettomuuden taustat selviävät tietysti vasta ihan kirjan loppupuolella. On nainen, joka on menettänyt lapsensa ja mies joka hakkaa vaimoaan.

Tarinan toinen päähenkilö, kolmikymppinen Jenna, elää onnettomuuden jälkeistä aikaa Walesissa, syrjäisessä mökissä rannan tuntumassa. Hän yrittää rakentaa uutta elämää, mutta pelkää, huutaa öisin eikä uskalla luottaa miehiin. Toinen päähenkilö on rikoskomisario Ray, isä ja aviomies, joka intohimoisen työskentelyn ohessa yrittää tasapainoilla kotonaan. Yksityiselämän huolet kasaantuvat eikä tilannetta helpota uusi pirteä työtoveri Kate. Poliisityöhön ja toisaalta Rayn perhe-elämään paneudutaan kirjassa vähintään yhtä paljon kuin Jennan traagiseen elämään, mikä sai minut pohtimaan, onko bristolilaispoliiseille luvassa jatkoa myöhemmin.

Annoin sinun mennä on takakannen määritelmän mukaan psykologinen trilleri, muttei kuitenkaan kovin pelottava, hieman jännittävä vain. Kudelma pysyy hyvin koossa ja Jennan traaginen menneisyys paljastuu lukijalle sopivan hitaasti. Romaani on kirjoitettu hyvin koukuttavaksi kuten asiaan kuuluu ja sen parissa on ihana viettää muutama ilta. Hieman vierastin kuitenkin kerronnan eri aikamuotoja ja persoonia. Jennan tarina kulkee aina minä-muotoisessa preesensissä, kun taas jälkipuoliskon pahiskertoja käyttää sinä-muotoa, Jennalle puhuen. Kaikkitietävä kertoja on varattu Rayn osuuksille ja kerronta on imperfektissä. Tavallaan siis johdonmukaista, mutta silti hieman kömpelöä. No, oli miten oli, tällaisia menestysjännäreitä on kiva lukea välillä!

Kirjasta lisää: Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata ja Kirja vieköön!

7.8.2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto 2017. Lahtarit. Gummerus. 389 sivua.

Jo talvella ilmestynyttä Lahtareita on kehuttu niin blogeissa kuin muuallakin mediassa. Kannolta ilmestyi punaisista naiskaartilaisista kertova Veriruusut vuonna 2008, jonka ohella Lahtarit täydentää ansiokkaalla tavalla tarinaa suomalaisista sisällissodassa. Lahtarit ilmestyikin juuri sodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.

Minäkin pyysin keväällä arvostelukappaleen, mutta niin vain kävi, etten pystynytkään sitä silloin lukemaan. Olin lukenut alkuvuodesta sodasta kertovia teoksia , esim. Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, Katja Petrovskajan Ehkä Esther ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sodasta lukeminen alkoi tuntui liian pahalta, ajatusmaailmani kaipasi taukoa vainoista, tappamisesta ja pelosta, ja koska Lahtareissa ei lukijaa säästellä, päätin pitää kunnon tauon ja antaa mieleni vahvistua hieman. Vasta nyt kesällä huomasin, että jaksaisin taas. Onneksi en antanut periksi, sillä kirjahan tosiaan oli todella hyvä!

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. 

Teos koostuu lyhyistä, vaihtuvien minäkertojien päiväkirjanomaisista katkelmista ja dokumentaarisista teksteistä sisällissodan alkupäiviltä sen loppuun, talvesta ja keväästä 1918. Katkelmien kertojat ovat pääosin nuoria valkoisia miehiä: suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja rintamalääkäreitä, mutta äänen saavat myös nuori muonittajanainen, prostitueerattu ja jopa suomenhevonen. Se on ennen kaikkea kertomus ilmajokelaisista pojista sotaretkellä Pohjanmaalta Viipuriin ja Helsinkiin, rohkeista ja kunnianhimoisista, päättömistä ja asialleen omistautuneista nuorista, joiden elämän lyhyt sota muutti tai katkaisi.

Tämä on sotaa, ja sodassa on sodan laki. Puniikin ampuvat meitä ja me puniikkeja.

Teoksen mosaiikkimainen rakenne toimii hyvin. Alkuun mietin, pystynkö yhdistämään runsaalta tuntuvaa henkilömäärää toisiinsa, menevätkö kertojat sekaisin, mutta pian pääsin matkaan mukaan, eikä kertojien runsaus haitannut lainkaan. Päinvastoin, kukin toi kertomukseen oman tärkeän näkökulmansa. Kirjallisuudessa punaiset ovat saaneet perinteisesti kertoa oman tarinansa sisällissodasta, mutta ammuttujen punikkien tappajien nimiä emme tiedä. Eikä tämäkään romaani sitä kerro, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, millaista sota on saattanut olla heidän näkökulmastaan. Kertomukset etenevät aika lailla kronologisesti ja muodostavat lopulta hyvinkin yhtenäisen romaanin.

Sota on aina kamalaa, julmaa, mieletöntä. Kirjan kertojat näkevät nälkää, palelevat, haavoittuvat, menettävät yöunensa, tulevat hulluiksi, kovettuvat, karaistuvat, kasvavat aikuisiksi, pelkäävät, itkevät, juopottelevat, varastavat, tappavat, raiskaavat, haisevat, auttavat, hoitavat, huolehtivat ja kaipaavat kotiin. On karmivaa lukea, miten naapurit hyökkäävät toistensa kimppuun, rajoja vedetään, perheet hajoavat erimielisyyksiin ja ihmiset menettävät kotejaan. Uskomatonta on sekin, millä tavalla sodan aikanakaan tietynlainen moraalikoodisto - etenkin naisiin kohdistuva - ei unohdu eikä anna anteeksi. Vaikka olisit kuinka palvellut kansaasi, hoitanut haavoittuneita, pessyt ruumiita ja auttanut, kotiin ei ole tulemista jos maineesi on kärsinyt mahdollisten petipuuhien vuoksi.

Paha olo tästäkin kirjasta tietysti tuli, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, etteikö se olisi hyvä. Kirjallisuuden pitää aiheuttaakin tuntemuksia. Anneli Kanto on tehnyt suuren työn kootessaan aineistoa kertojia varten. Lopputulos on inhorealistisen uskottavaa ja karmivaa, mutta loistavaa, syvästi inhimillistä kirjallisuutta. Tarinoita pehmentävät kovasti kieli, joka varioi yleiskielisen ja vahvasti murteellisen välillä, antaen erilaisille kertojille omanlaisensa äänen, huumorinpilkahduksia ja ronskia kielenkäyttöä unohtamatta.

Se plakkari oli vähän niin kuin koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä.

Lahtareista lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Luettua elämää, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kannesta kanteen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!