18.5.2017

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Shari Lapena 2016. Englanninkielinen alkuteos The Couple Next Door. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2017. 316 sivua.

Kun opettajan valtaa toukokuinen arviointiväsymys, on paikallaan kirja  - kansainvälinen trilleri - jonka tietää jo etukäteen nopeaksi ja koukuttavaksi. Tämä oli juuri se hetki, jota varten laitoin itseni kirjaston varausjonoon ja kirja vapautui mitä parhaimpaan aikaan. Tapaus imaisi mukaansa heti, eivätkä työasiat painaneet mieltä seuraavan kahden päivän ajan :)

En tiedä, paljonko kertoisin kirjasta, etten paljasta liikaa mahdollisille lukijoille, mutta yritän kuvailla sitä kuitenkin hieman. Kolmikymppiset Anne ja Marco ovat naapurissa viettämässä iltaa. He ovat jättäneet puolivuotiaan tyttärensä nukkumaan kotiin yksin. Itkuhälytin on mukana ja vanhemmat käyvät tarkistamassa tilanteen puolen tunnin välein. Kun he palaavat kotiin puoli kaksi yöllä, pinnasänky on kuitenkin tyhjä. Myöhemmin selviää, että heidän talonsa kohdalta tajakujalta lähti auto valot sammuksissa vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Marco kävi viimeisen kerran katsomassa lasta.

Liittyykö sieppaukseen millään tavalla se, että naapurin upea Cynthia kuherteli Marcon kanssa samoihin aikoihin heidän takapihallaan? Tai se, että Marcon yrityksellä on mennyt huonosti eikä Annen varakkaat vanhemmat suostu enää auttamaan vävypoikaansa? Entäs Annen menneisyys ja muistinmenetyskohtaukset, pystyvätkö ne selittämään aukkoja tarinassa? Rikosetsivä Rasbachin on vaikea uskoa kaikkea kuulemaansa, etenkin kun vähitellen paljastuu, ettei hänelle kerrota edes sitä, että sieppaaja on ollut yhteydessä Annen isäpuoleen.

Lapena on todellakin punonut tarinan, joka pitää otteessaan ja jaksaa yllättää aina sopivin väliajoin. Siinähän se on se kaava, jolla tällaisia bestsellereitä leivotaan. Vaikka imussa olinkin ensimmäiseltä viimeiselle sivulle asti, en voi sanoa, että olisin pitänyt teoksesta niin paljon kuin voisi kuvitella. Sen kieli on hyvin yksioikoista, eivätkä hahmot avaudu lukijalle suurista tunnekuohuistaan huolimatta kovin hyvin. Hiki puskee kainaloista, sydän hakkaa, painajainen pahenee, yöunet ovat vaarassa. Silti jäin kaipaamaan jotain pintaa syvempää, jotain mikä olisi saanut minut ehkä tuntemaan jotain muuta, edes myötätuntoa lapsensa menettäneitä vanhempia kohtaan. Mutta ei, tärkempää oli saada selville, mitä tapahtui ja miksi.

Siksipä en pui tätä kirjaa tämän enempää. Jos kaipaa koukuttavaa ja kevyttä jännitystä, tämä toimii varmasti. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirjassa selvitetään rikos. Jännäristä on kirjoitettu myös blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja vieköön!

16.5.2017

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi. 2016. Et kävele yksin. WSOY. 362 sivua. Kansi Laura Lyytinen.

Lukupiirissämme luetaan jo toista lasten ja nuorten kirjallisuuden Finlandia -palkittua teosta. Edellinen, Nadja Sumasen Rambo, luettiin reilu vuosi sitten. Olen nauttinut kovasti molempien lukemisesta. Hyvin erilaisia teoksia, mutta yhtä lailla teräviä teini-iän kuvauksia. Et kävele yksin kolahti minuun kuitenkin paljon vahvemmin, sillä löysin sen toisesta päähenkilöstä, Adasta, paljon itseäni ja omia muinaisia ajatuksiani noin vuodelta 1990. Uskallan jopa tunnustaa, että kirja avasi minussa pieniä patoja.

Ada ja Egzon tulevat varsin erilaisista ympyröistä ja lähtökohdista, mutta käyvät samaa yläkoulua ja asuvat lähekkäin. Ei kai siis ole ihme, että kaksi nuorta, joita kumpaakaan ei huomaa kovin helposti massasta, päätyy yhteen. Egzon, Kosovosta muuttaneiden vanhempien keskimmäinen poika, on tottunut kantamaan vastuuta ja huolta, mutta häpeää taustaansa eikä aina saa kiinni kielen kiemuroista. Hänen lahjansa ovat piirtämisessä. Ada on ollut tähänastisen elämänsä yhtä taiteilijaäitinsä kanssa, mutta murrosikä alkaa rakentaa muuria heidän välilleen, eikä mikään tunnu enää yhtä luontevalta kuin aikaisemmin.

Ada ja Egzon löytävät pian yhteisen sävelen, toistensa huulet ja ihon. Kun Ada rakastuu, hän saa itsevarmuutta ja äänen, tilan ilmaista itseään. Kaveriporukka vaihtuu, hän on yhtäkkiä kaiken keskellä, osa lirkuttavaa parvea, joka lentää läpi välituntien ja bileiden. Egzon viihtyy Adan kotona, tämän äidin ullakolla, jossa hän oppii taiteesta enemmän kuin kuviksentunneilla koskaan. Ada huomaa ettei Egzon kerro vanhemmistaan koskaan mitään, muttei hän kysy, on kuin he olisivat hiljaa sopineet ettei pojan tarvitse kertoa. Onko se siis valhe, kun jotain paljastuu, jos ei ole koskaan puhunut eikä oikaissut?

Olihan minua pelottanut jo ennen kuin edes tutustuin Adaan. Isoveljen lähdettyä oli päiviä jolloin tuntui, että vain vatsalihaksia jännittämällä perhe pysyi kasassa ja talo pystyssä. Että koko ajan piti pinnistää itseään kokoon.

Vaikka Ada olikin se, joka pääsi paikoin ihoni alle ja muistutti omasta nuoruudestani, pidin enemmän luvuista Egzonin minä-kertojan kanssa. Siinä missä Adan sisäinen maailma on hyvin Ada-keskeistä, täytyy Egzonin jaksaa luovia kahden kulttuurin välissä ja säilyttää se mielikuva, joka tytöllä hänestä on. Kirjailija kuvaa hyvin katkeruuden ja lannistuneisuuden vallitsemaa kotia, kerrostaloasuntoa jossa muisto sodan raunioittamasta kodista ei päästä koskaan irti, vaikka muutosta on jo ainakin viisitoista vuotta. Kirjailija on perehtynyt hyvin myös siihen kuvataiteen maailmaan, johon Egzon saa uppoutua Adalla käydessään. Ja ennen kaikkea siihen tunteiden vuoristorataan, jota ihastus, rakkaus ja riippuvuus kahdessa teinissä aiheuttaa. Niin kamalan suloista ja niin kamalan raastavaa!

Niemen teoksessa on hurmaavia sivuhenkilöitä. Tapa miten hän saa nuorisotalon työntekijän, ylpeän somalitytön tai ylivilkkaan pikkuveljen eloon, on kerta kaikkiaan ihailtavaa. Jos Adan kerronta tai Egzonin sisäinen monologi on runollisen kaunista ja suorastaan taiteellista, ovat etenkin sivuhenkilöiden repliikit ja dialogit nasevia, eloisia ja hauskoja. Kokonaisuus on siis kielellisesti hyvin monipuolista ja runsasta. Niin tunteet kuin tunnelmatkin ovat käsinkosketeltavan aitoja.

Lisää teoksesta Mari A:n, Suketuksen ja Kian blogeissa. Arvioita on varmasti tulossa myös lukupiirimme muilta bloggaajilta. Helmetin haasteessa taidan sijoittaa tämän kohtaan 25: Kirja jossa kukaan ei kuole.

11.5.2017

Hups! Kirja hyllyssä täytti kaksi vuotta!

Itse asiassa se oikea synttäripäivä oli jo melkein kuukausi sitten, mutta jotenkin asia pääsi unohtumaan. Päätin kuitenkin kirjoittaa pienen postauksen syntymäpäivän kunniaksi ja ihan omaksi ilokseni.

Miksi aloitin kirjablogin?

Ystäväni Elina (Luettua elämää) oli houkutellut minua mukaan tämän harrastuksen pariin jo aikaisemmin, mutta sinä iltana kun hän ja kaksi muuta bloggaria (P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ja Kannesta kanteen -blogin Kaisa) pitivät esitelmän kirjablogeistaan eräässä tilaisuudessa Tampereella, koin valaistumisen ja ryntäsin Bloggerin pariin jo samana iltana. Tuo tapahtui siis reilut kaksi vuotta sitten. Tällä viikolla sain olla samassa seurassa pitämässä samanlaista esitelmää Sampolan kirjaston lukupiiriläisille. Hienoa olla osa tällaista porukkaa!

Mikä tässä on niin kiehtovaa?

Olen (näköjään) hulluna haasteisiin ja kuten yläpalkeista voi tarkistaa, olen tälläkin hetkellä useammassa lukuhaasteessa mukana. Osa haasteista on oikeasti haastavia, osa kepeämpiä tai muuten helpompia tarpoa läpi. Niistä on kaikista kuitenkin se ilo ja hyöty, että maailmankuva laajenee ja kirjakimara monipuolistuu jatkuvasti. Yritän samalla myös kerryttää teoksia maailman eri kolkista omaan maailmanvalloitushaasteeseeni, jonka kopioin Suketukselta (Eniten minua kiinnostaa tie -blogi). Kiehtovaa on nimittäin myös lukea ja selailla muita kirjablogeja, saada ideoita, oppia uutta ja keskustella kirjoista. Sillä sitähän tämä harrastus on parhaimmillaan: keskustelua kirjoista!

Mitä luen?

Tein hieman tilastoa. Olen lukenut 176 teosta, joista selvästi yli puolet (102) on naisen kirjoittamia. Genreistä yleisin on romaani, mutta etenkin novellihaasteet ja -maratonit ovat lisänneet novellien osuutta. Näytelmiä olen tainnut lukea vain kaksi, ja runojakin vain osana Lauri Viidasta kertovaa tietokirjaa. Tietokirjoja on niin ikään vain muutama, pääosin elämäkerrallisia teoksia. Sarjakuvakirjoja mukana on vain yksi.

Vasemman laidan sivupalkeista voi luntata, että Alice Munron, Kari Hotakaisen, Kate Atkinsonin, Liane Moriartyn, Pirkko Saision ja Saara Kesävuoren kirjoja olen lukenut eniten. Mukavan monipuolinen kuusikko. Kirjailijoita on kertynyt yhteensä 143. Lainaan kirjoja paljon kirjastosta ja yritän tietysti kahlata läpi myös oman hyllyni lukemattomia, mikä ei kuitenkaan niitä näytä vähentävän (kuten monilla!), sillä välillä on pakko ostaa uusia!

Luokitus-sivupalkki kertoo, että yleisimmät tunnisteeni ovat dekkari ja jännitys, historia, lapset ja nuoruus, naiset, parisuhde, perhe ja sukupolvet. Kotimaisia kirjoja olen lukenut enemmän kuin ulkomaisia, 97 kappaletta. Suomen ulkopuolelta eniten luen brittiläisiä, yhdysvaltalaisia ja skandinaavisia teoksia.

Mitä seuraavaksi?

Haasteiden kanssa edeten, kesälomaa odotellessa. Onko kylmä kevät masentanut vai miksi olen ollut viime aikoina niin hidas ja saamaton? Huhtikuun neljä kirjaa kuukaudessa -tahti ei edesauta pääsemään sataan kirjaan vuodessa. Ehkä täytyy vain myöntää että se taitaa olla liikaa. Tai sitten haen kirjastosta kasan sarjakuvakirjoja avuksi! Se oli nimittäin vuodenvaihteessa yksi itselleni asettamani tavoite: lukea enemmän sarjakuvia. Heinäkuussa pyhitän naistenviikon naisille ja osallistun klassikkohaasteeseen. Syksyllä innostunen uutuuksista ennen kirjamessusesonkia ja vuodenvaihteessa pähkäilen, mitkä teokset olivatkaan vuoden parhaimpia. Koko blogiaikani suosikkia en suostu valitsemaan - se olisi ihan liian vaikeaa - mutta kuvasta löytyvät oman kirjahyllyni parhaat teokset :)

8.5.2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula. 2017. Ikimetsien sydänmailla. Gummerus. 680 sivua.

Huh huh, kylläpäs se kesti. Harvoin olen näin kauan viettänyt yhden romaanin parissa. Syytän siitä etupäässä hienoista lukujumia ja muita asioita, jotka ovat vieneet kaiken energian iltaisin viime viikkoina. Mutta olipa tuo kirjakin vaan melko paksu ja perusteellinen!

Kun kevään kirjakatalogeissa komeili kirja, jonka mainostekstistä löytyivät sanat mytologia, unohtuneet jumalat, myytit, kulttuurintutkimus ja 1400-luvun Savo, varasin kirjan kirjastosta saman tien. Pari kuukautta sitä piti odottaa, ja melkeinpä kuukauden sitten lukea. Ikimetsän sydänmailla on kaikkea mitä luvattiin, runsas ja yksityiskohtainen alku kuusiosaiselle saagalle, jonka tapahtumat sijoittuvat syvälle Savon metsiin, seuduille, joilla keskiajalla kohosi vain muutama savu ja jonka riistaa metsästivät savolaisten lisäksi väistyvät lappalaiset ja sotaisat karjalalaiset.

Juko Rautaparta perheineen on muuttanut Juvalta pohjoiseen välttääkseen veronmaksun ja aloittaakseen alusta uuden puolison kanssa. Elämä metsien keskellä on työntäyteistä, on metsästystä, kalastusta, karjanhoitoa ja lähiympäristön haltiat, joiden kanssa kannattaa pysytellä väleissä. Vuodenkierto sanelee elämää ja ravinnonsaantia. Kristinusko on jo saapunut Savoon, mutta Jukon perheessä vanha metsäusko on vielä voimissaan. Karhu on pyhä kuningas, jota kunnioitetaan ja pelätään. Suuren eläimen kaataminen on uroteko, mutta peijaisissa kontiota on syytä muistella sen ansaitsemalla arvolla. Uhrilehdossa vieraillaan säännöllisesti ja pyritään yhteyteen vasta kuolleiden kanssa. Alueen arvostetuin hahmo on Yörnin äijä, tietäjä, joka tuntee loitsut ja pystyy suojelemaan ja parantamaan rohdoillaan ja taikakaluillaan. Talon ylisillä asuu vanha Mökkö, talon oma haltija, joka pitää huolta läheisistään.

Jukon kymmenvuotias poika Tenho on kaikesta tästä kauhean kiinnostunut ja ajan myötä on käynyt selväksi, että hänellä on lahjoja kuulla ja tuntea asioita, joita kaikki eivät havaitse. Isosisko Varpu sen sijaan haaveilee, että pääsisi tapaamaan useammin ikäisiään nuoria, heitä kun on Haukiveden rannoilla niin kamalan vähän. Varpu ja 17-vuotias Heiska pääsevätkin onnekseen isänsä mukana Ukon vakkajuhlille, hurjaan kesätapahtumaan, jossa tietäjän siunaama kalja herättää himot ja uteliaisuuden. Ennen kesäjuhlia on kuitenkin ankara ja luminen talvi, pitkät hiihtomatkat ja maahiset, jotka pelastavat retkeläisiä metsänpeitosta. Koettelemuksilta tuntuvat myös pienen siskon kummittelu läheisellä saarella, lappalaisen lähettämä kirous ja kiero neljännesmies, jonka veronkeruu ei tunne mitään rajoja.

Tässä vain pientä ensimakua, sillä Ikimetsien sydänmailla tarjoaa aimo annoksen seikkailua, perinteitä, uskomuksia ja tarinoita, jotka kai vielä edelleenkin elävät meidän nykysuomalaisten muistoissa ja veressä, mutta lähes unohtuneina. Kamulan urakka on varsin kunnianhimoinen, mutta kansanperinteen tutkijalta se varmasti luonnistuu. En kuitenkaan ole ihan varma, jatkanko Metsän kansa -sarjan parissa, sillä vaikka teos on täynnä mielenkiintoisia asioita, oli se myös paikoin melko puuduttavaa luettavaa. Liika seikkaperäisyys ja vanhojen tapojen jatkuva esittely, selittäminen lukijalle, teki lukemisesta hieman kömpelöä. Toki ymmärrän sen, että 1400-luvun suomalaisten arki koostuu lukuisista tavoista, joita itse en enää osaa enkä edes ymmärrä, mutta niiden perusteellinen kuvaileminen vei muuten mukaansatempaavalta tarinalta välillä puhdin pois.

Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän järkäleen! Kamulan idea on hirveän hieno ja uskon että Rautaparran perheestä ja heidän asuinympäristöstään riittää kerrottavaa vielä viiden niteen verran. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 13: Kirja kertoo "sinusta", sillä olenhan puoliksi savolainen :D Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Amma, Mari A. ja Arja.

6.5.2017

Nostetaan novellit kunniaan!

Nostetaan novellit kunniaan -haasteessa annetaan ääni novelleille, jotka valitettavan usein jäävät romaanien jalkoihin, ja tietysti ideana on saada lukijat kiinnostumaan novelleista. Haastetta on emännöinnyt Omppu blogissa Reader, why did I marry him? ja se päättyy tänään. Haasteen päätyttyä kaikki osallistujien lukemat novellit lasketaan yhteen. Omaksi tavoitteekseni asetin lukea 5 novellikokoelmaa ja/tai yhteensä vähintään 50 novellia. Tässä tulokseni. Ne novellikokoelmat, jotka olen lukenut kokonaan, olen myös blogannut. Muista bloggaan myös, kunhan luen ne loppuun jonain päivänä.

Luin siis loppujen lopuksi tasan sen verran kuin tavoitteeni oli (50 novellia) ja viisi kokonaista novellikokoelmaa, mistä kiitän erityisesti Kannesta kanteen -blogin Kaisaa, sillä hän valitsi lukupiirillemme keväällä luettavaksi Saundersin Sotapuiston perikato. Tämä samainen teos nousi myös omaksi suosikikseni tässä sarjassa. Loppukeväästä lukutahtini on ollut niin ankean hidas, ettei Munron kokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus ehtinyt mukaan kuin ensimmäinen tarina. Siitä kerron kuitenkin sitten myöhemmin lisää. Linkeistä pääsee lukemaan arvioni kyseisistä teoksista.

Kiitos Ompulle haasteesta!

25.4.2017

S. A. Keränen: Symbioosi

S. A. Keränen. 2017. Symbioosi. BoD. Kannen kuvat Hanna Rauma. 346 sivua.

Tutun ihmisen tuotosta on näköjään aina jännittävää alkaa ruotia. Toisaalta on uskomattoman hienoa, että lähipiiristä löytyy tällaisia taitureita (viittaan käsillä olevan teoksen kirjoittajan lisäksi tähän) ja on kunnia saada lukea niitä ja postata niistä - en tiedä ensimmäisenä, mutta ainakin hyvin tuoreeltaan. Toisaalta täytyy varoittaa, että tämäkin postaus saattaa olla asenteeltaan hieman subjektiivinen, mutta hei, blogitekstille se suotakoon! Toivon tällekin esikoisteokselle paljon lukijoita ♥

Symbioosi on tarina Lukesta, tanskalaisnuorukaisesta joka on päättömän ihastunut työkaveriinsa Reediin. Miehet työskentelevät kirjakaupassa jossain päin Englantia. Homokammoisten kollegoiden lapsellisesta irvailusta ja Reedin epäselvästä suuntautumisesta huolimatta Luke pääsee lähestymään kohdettaan. Baari-ilta jatkuu Luken luona, sängyssä. Seuraavana aamuna herää nuorukainen, joka on kokenut jotain uskomattoman taivaallista, ja joka on armottoman väsynyt. Hymy hyytyy kuitenkin pian, kun selviää, miksi Reed oli niin hyvä. Tällä on Lukelle ehdotus, joka kiehtoo ja pelottaa.

Ehdotuksessa on kyse eräänlaisesta symbioosista, jota Reed, suomalaisnimeltään Rieti, tarvitsee jaksaakseen esittää ihmishahmoa päivästä toiseen. Hänellä on tehtävä perehtyä ihmisyhteisöön ja matkata Briteissä ennen paluutaan Suomeen, kaltaistensa pariin. Se mitä sängyssä tapahtuu, on tehokkain keino imeä energiaa, mutta vastavuoroisesti tällä maralla on paljon mitä antaa takaisin. Kuten arvata saattaa, Luke tarttuu ehdotukseen.

Nykyajassa kulkevan kertomuksen rinnalla kulkee muistoja Luken, Lukasin, teinivuosista Tanskassa. Puberteettinsa kanssa kamppaileva poika joutuu selittelemään itselleen, miksi nivusissa kuumottaa silloinkin kun ei pitäisi, vaikkapa poikien pukuhuoneessa. Menee oma aikansa, että Lukas on sinut seksuaalisuutensa kanssa. Tai ehkei kuitenkaan ihan, sillä vielä Englannin-vuosienkaan aikana hän ei ole saanut kerrottua asiaa vanhemmilleen. Miten siis selvitä heidän vierailustaan? Pitääkö hänen tulla kaapista vai voisiko työkaveri Kelly näytellä hänen tyttöystäväänsä?

Symbioosi on varsin herkullinen teos, joka käsittelee seksuaalista heräämistä, nuoren (aikuisen) kasvua, itsensä hyväksymistä ja ihmissuhteita, myös sateenkaarirakkautta. Tarinassa on vahvasti mukana lisäksi fantasiaelementtejä - taruolento sängyssäni - eli Rieti, ikivanhan mytologian mara, jonka (yli)inhimillisiä ominaisuuksia tai vahvaa metsäistä tuoksua voisi verrata vaikkapa Johanna Sinisalon palkittuun peikkoon. Rietin olemassaolo tuo tarinaan omanlaisensa, valtavirrasta poikkeavan ulottuvuuden. Hahmona syvästi humaani (vaikka kummallinen onkin!) olento antaa kerronnalle lämpöä ja tarinalle toivoa. Tällainen pieni (tai no, aika iso roolihan tuolla olennolla on) mytologinen lisä sopii valtavan hyvin muuten vahvasti realistisen tuntuiseen tarinaan.

Keräsen tyyli kirjoittaa on ronskia ja rohkeaa, eikä hän kainostele, kun kuvauksen kohteena on vaikkapa teinipojan hermostunut hikoilu, astmaattinen paniikki tai seksuaalinen kanssakäyminen miesten kesken. Kirjoittajan musta huumori ja piikittelevä tyyli toimivat loistavasti silloin kun tunteet ja hiki ovat pääosassa. Ja näin käy melko usein, sillä Luken kuviot eivät ole ihan ne tavanomaisimmat. Tarina vie mennessään ja se koukuttaa juuri sopivalla tavalla - onhan nyt selvää, että lukijan täytyy tietää, miten Luke selviää kaikista edesottamuksistaan työpaikalla, ihmissuhteissa ja vanhempien kanssa. Tai entäpä rakkaus, miten sen käy? Mikä on Rietin rooli sen jälkeen kun kuvaan on astunut ihana Nathan, oikea ihminen :)

Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 31: Fantasiakirja (vaikka reaalifantasia varmaan sopisi paremmin määritelmäksi).

16.4.2017

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

10.4.2017

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders. 1996. Englanninkielinen alkuteos CivilWarLand in Bad Decline. Siltala 2016. Suomentanut Markku Päkkilä. 208 sivua.

Seitsemän novellin verran painajaismaista tulevaisuudenkuvaa. Saundersin luoma maailma sijaitsee Yhdysvalloissa, mutta mikään ei ole enää niin kuin ennen tai nyt, vai onko? Millaiseksi on muuttunut maailma useiden romahdusten, kapinallisaaltojen, terrorisoivien jengien, laillistetun sorron ja geenimanipuloinnin seurauksena? Ainakaan se ei ole kaunis, vaikka aurinko laskee edelleen yhtä kauniisti ja ihmiset muistavat vielä, millaista oli elää vapaasti.

Useimmissa novelleissa esitellään vauraille matkailijoille suunnattu teemapuisto, kuten Sotapuisto, sen tyrannimainen ja vähitellen pieleen menevä johto, ja surkeissa palkka- ja muissa oloissa elävä palkallisten tai orjien kirjava joukko. Tarinoiden kertojat ovat niitä, joita potkitaan päähän, joilla ei ole oikeuksia ja jotka menettävät koko ajan enemmän ja enemmän. Nämä samat kertojat ovat kuitenkin sinnikkäitä, jopa kapinahenkisiä ja neuvokkaita selviäjiä. Heidän kauttaan lukijalle avautuu maailma, jossa ihmiset on jaettu normaaleihin ja viallisiin, lihaviin rikkaisiin tai orjiin. Nälkää näkevät ihmiset osaavat paloitella koiran lihoiksi, taikoa herkkuja perunasta, maustaa ruohoa ja varastaa samaan aikaan kun harvat hyväosaiset rellestävät ja polkevat heitä suohon.

Linnanpiha on tyhjillään ja asiakkaat ovat menneet sisään syömään kuin siat samalla kun katselevat näyttelijäryhmää joka kiusaa animatronista karhua. Pelkään pahoin että olen kusessa. Kokemus on osoittanut, että kun rikkaat maksavat maantierosvosta he odottavat myös näkevänsä maantierosvon.

Synkän surrealistinen painajainen, joka on mieletöntä luettavaa. Mieletöntä ihan kirjaimellisesti, vaikka toisaalta takaraivossa tuntuu, että kaikki tuo voisi jopa olla totta. Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu teos muistuttaa hälyyttävän paljon siitä, mikä nykyaikana voisi mennä pieleen. Mieletöntä myös siinä mielessä, että nuo seitsemän novellia (joista viimeistä voisi kai kutsua pienoisromaaniksi) ovat niin pirun hyviä! Saundersin kuvottavan masentavat tarinat ovat nimittäin yllättävän herkullisia, jos vain yhtään pitää satiirisesta tyylistä, mustasta huumorista ja ronskeista otteista. Tarinoiden päähenkilöt kuljettavat mukanaan henkilökohtaista surua, menetyksiä ja ikävää, mutta ympäristö vilisee typerää psykologista lässytystä, naiiveja hölöttäjiä, kieroa kaupantekoa, sukupolvien välistä skismaa ja mitä vain, minkä avulla voi irvailla ja tehdä dystooppisesta maailmasta keveämmän käsitellä. Jos amerikkalaisen unelman kääntöpuoli on oikeasti rujo, tekee Saunders siitä kammottavan.

Olipa hienoa, että lukupiirimme Kaisa ehdotti Saundersia, sillä Joulukuun kymmenennen jälkeen olen odottanut, milloin lukisin häntä lisää. Jos Joulukuun kymmenes vakuutti omalla vahvalla tyylillään, tämäkään kokoelma ei petä, joskin sen maailma on entistä kammottavampi. Moraalittomuus, opportunismi, hyväksikäyttö... niin kuin dystopioilla on tapana, tämäkin teos varoittaa siitä, mitä voi tapahtua jos annamme pahalle vallan. Onneksi lopussa pilkottaa toivo.

"Tulin auttamaan", minä kuiskaan ja ovi aukeaa.

Teoksesta ovat bloganneet myös Laura, Omppu, Suketus ja Elina. Osallistun sillä niin ikään Ompun lanseeraamaan Nostetaan novellit kunniaan! -haasteeseen. Helmetin haasteessa se sopii kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai sairas henkilö.

4.4.2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir. 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Så här upphör världen. Otava. 287 sivua. 

Loppuuko maailma siihen kun saa potkut tai kun avioliitto rakoilee? Tai kun kesäloma päättyy? Julia vie perheensä Pohjanmaalle meren rantaan koko kesäksi. Hänen lapsuutensa harmaassa huvilassa on kaikki ennallaan, siellä olisi hyvä kirjoittaa uutta romaania rauhassa. Julian mies Erik ei saa kerrottua, että työpaikan saneeraukset kohdistuivat häneen juuri ennen lomalle lähtöä. Mies yrittää ylläpitää pirteää kulissia, mutta kaljoittelu lisääntyy päivä päivältä. Suhde vaimoon ei ihan ole ihan sitä, mitä hän kaipaa. Julia tuntuu etäiseltä ja välttelevältä.

Julian lapsuudenystävä Marika ilmestyy naapurihuvilaan ja Julia on hämmentynyt siitä, miten äkkiä nainen saa hänet tuntemaan olonsa yhtä epävarmaksi kuin lapsuudessa. Marikan mukana mökillä on hänen ekopessimististä yhteisöä johtava karismaattinen miehensä, poikansa ja muutama liikettä seuraava jäsen. Heidän mielestään Maitolahti on hiljaisuudessaan täydellinen paikka odottaa maailmanloppua, joka ihmiskuntaa väistämättä odottaa. Odotellessa voi juhlia, poltella marihuanaa, harrastaa vapaata seksiä ja suhtautua ylimielisesti ympäristön tietämättömyyteen. Juhannuksen jälkeen paikalle saapuu vielä Erikin veli Anders, itseään etsivä haahuilija, joka päätyy pitkiin keskusteluihin naapurissa asuvan lesken kanssa.

Teirin romaania oli mukava lukea, mutta nyt kirjoittaessani huomaan, että olisin kaivannut hahmoille lisää syvyyttä tai särmää, tai dialogia, joka olisi tuntunut enemmän nahoissani. Tuntuu, etten saanut heistä kunnon otetta enkä aina ymmärtänyt millä tuulella ollaan. Pariskuntien kesken ja naapureiden välillä on kitkaa ja kaikkea muutakin, ja heidän elämänsä ovat monessa mielessä käännekohdissa, mutta tunnelma on pitkään hyvin tasapaksu. Ihmisissä on paljon tuttua: lähestyvä keski-ikä tuo mukanaan oman elämän puntarointia ja menneisyyden painolastit vaivaavat mieltä. Silti en usko heidän jäävän mieleeni. Kertojan ääni vaihtelee hahmolta toiselle, muttei oikein pysähdy kehenkään.

Aikuisia mielenkiintoisempia taitavat olla lopulta Erikin ja Julian lapset. 13 vuotta täyttävä Alice on muuttumassa teiniksi, joka viihtyy omissa ajatuksissaan, mustissa vaatteissaan ja joka kokee ensimmäinen rajun ihastumisen Marikan pojan Leon kanssa. Kymmenkesäinen Anton on ainoa jolla ei ole ikäistään seuraa. Hän havainnoi ympäristöään ja aikuisten tunnetiloja yksikseen. Kesä kuluu toki rattoisasti, vaikka välillä pimeys pelottaa eikä aikuisia ole helppo ymmärtää. Pidin myös kovasti siitä, millä tavalla rannikon luonto ja kesän sää raamittavat perheen ja naapureiden loma-arkea.

Kuvittelin kirjan nimen perusteella, että naapuriyhteisön vakaumus maailmanlopusta olisi vaikuttanut myös Erikin ja Julian kesään ja maailmankuvaan. Näin jälkikäteen ajattelisin sen kuitenkin viittaavaan kaikkiin niihin käännekohtiin, joita elämässä tulee vastaan. Vaikka tarina aika tasapaksu ja hieman veltto onkin, lopussa asiat kuitenkin eskaloituvat ja syksyä enteilevän myrsky-yön jälkeen on kaikkien palattava koteihinsa. Elokuussa ei kukaan enää taida tuntea itseään siksi samaksi ihmiseksi joka kesäkuussa aloitti loman.

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Tuoreen kirjan on varmasti joku muukin jo ehtinyt lukea, mutta blogipostauksia en äkkiseltään löytänyt.

30.3.2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Liane Moriarty. 2013. Englanninkielinen alkuteos The Husband's Secret. WSOY 2014. 444 sivua.

Olikohan tässä nyt ilmeisen helppo valinta Helmetin haastekohtaan 46: Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama teos? Kirjan alkusivuilla alkoi tuntua, että vaikka olenkin kovasti pitänyt Moriartyn teoksista Mustat, valkeat valheet ja Nainen joka unohti, pitäisi lukemisten välillä pitää kunnon tauko. Noin niin kuin vuosi tai jotain, sillä hieman liian tutulta tuntui tämän kanssa. Moriartylla on oma, sarkastisen hauska, samaan aikaan melankolinen tyylinsä, josta kyllä pidän, mutta hänen kirjojensa aihepiirit ja hahmot ovat keskenään niin hirvittävän samankaltaisia, että voisin jo käyttää termejä tehtailu, hyvä menestysresepti ja niin edelleen. Mikäpä siinä :)

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta ja heidän perheistään Sydneyssä. Rachel, jo eläkeikäinen kanslisti, on menettänyt tyttärensä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tytär, Janie, oli silloin vasta 17-vuotias ja päättänyt kertoa poikaystäväehdokkailleen, kumman hän heistä on valinnut. Valinnalla on kohtalokkaat seuraukset. Rachel on oppinut elämään surunsa kanssa, mutta nyt kun hänen ainoa lapsenlapsensa, elämänsä ilo on muuttamassa toiselle mantereelle, tuntuu kuin tyttären muistot alkaisivat piinata häntä entistä voimakkaammin.

Tess sen sijaan on juuri kuullut, että hänen rakas serkkunsa ja aviomiehensä ovat rakastuneet toisiinsa. Tess jättää Melbournen ja muuttaa pienen poikansa kanssa Sydneyyn auttamaan rampautunutta äitiään. Sydneyssä Tess törmää entiseen poikaystäväänsä ja heittäytyy tämän kanssa intohimoiseen uusintaan. Connor sattuu muuten olemaan toinen niistä pojista, jotka kilpailivat Janiesta vuonna 1984. Samalla alueella asuu myös Cecilia, kolmen tyttären äiti, Tupperware-myyjä ja tehopakkaus, joka on naimisissa John Paulin kanssa. Toinen niistä Janien mahdollisista poikaystävistä vuosikymmenten takaa.

Melkoinen salaatti naisia, puolisoita, lapsia, äitejä, suhteita ja verkostoja, joiden kanssa sai lukiessa olla tarkkana, että muistaa miten kaikki liittyy kaikkeen. Tarinan taustalla on tietysti nuoren Janien kuolema. Mutta miten siihen liittyy John Paulin kirjoittama kirje, jonka Cecilia löytää vintiltä? Janien murha on nimittäin jäänyt selvittämättä, vaikka Rachelilla onkin varma aavistus siitä, kuka se voisi olla. Kun vyyhti lähtee purkautumaan - tai itse asiassa sotkeutumaan entistä pahemmin - joutuvat naiset läpikäymään kipeitä asioita. Tessin on valittava, kenen kanssa hän jatkaa ja kuka saa anteeksi. Rachelin on kohdattava tosiasiat ja tehtävä päätös, joka vaikuttaa Cecilian perheen elämään. Cecilia puolestaan joutuu ottamaan harteilleen liian suuren vastuun ja teon, jonka paljastuminen vaikuttaisi hyvin monen ihmisen tulevaisuuteen.

Moriartyn kirjoja yhdistävät ruuhkavuosia elävät naiset, jotka rimpuilevat ajankäytön, velvollisuuksien ja parisuhteittensa kanssa. Lasten koulumaailma tuntuu vievän loputtomasti aikaa juhlineen ja askarteluineen, sosiaalinen paine on valtava ja aina tuntuu olevan joku, joka pärjää taistelussa muita paremmin ja se joku, joka kapinoi naisten itsensä luomaa systeemiä vastaan. Aihepiirit ovat siis sinänsä hyvin kaukana omasta arjestani. Tarinoissa on kuitenkin aina mukana se mysteeri, kevyt jännityselementti, joka vetoaa dekkariminääni. Ja tietysti se tyyli, millä Moriarty kirjoittaa: näennäisen kepeää, vaivatonta tekstiä ja dialogia, joka on kuitenkin pirullisen tarkkaa ja herkullisen havainnoivaa. Viimeksi totesin, että kirjailijalla "on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla". Mutta nyt kyllä pidän sen vuoden tauon ennen kuin luen tänä vuonna suomennetun uutuuden!

Hyvän aviomiehen ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Paula, Ulla ja Leena.

25.3.2017

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Tanja Kaarlela. 2017. Lasissa on tyttö. Reuna. 179 sivua. 

Nyt kun vihdoin sain aikaiseksi lukea tämän, ihmettelen etten ole tarttunut Kaarlelan teoksiin jo aikaisemmin. Kirjailija on kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta, jossa vietin kouluvuoteni ja olen kuullut pariltakin taholta, että hänen tekstinsä ovat taitavia. Nyt tiedän sen itsekin.

Romaanin päähenkilö, minä-kertoja, on ysiluokkalainen tyttö, joka yrittää selvitä läpi raskaan ja märän syyspäivän. Aamulla kouluun lähtiessä hänen isänsä on jäänyt makaamaan keittiön lattialle, hänen pikkusiskonsa tukkaa ei saa enää selväksi takuista, eikä hänen äidistään ole kuulunut mitään moneen viikkoon. Tytöllä on kamala nälkä, mutta ruokatauolla koulussa käydään enemmin tupakalla kuin syömässä. Väsymys on niin ankara, ettei tyttö jaksa osallistua liikuntatunnille. Opettajat näkevät, että jotain on vialla, mutta kukaan ei tartu asiaan. Koulun terveydenhoitaja osaa puhua vain ruokaympyröistä ja terveistä harrastuksista. Lääkäri kirjoittaa reseptin mieluummin kuin keskustelee. Mustatukkainen, laiha, liikaa nähnyt tyttö on varma, ettei seuraavaa päivää enää tule.

Tarinassa on teinejä, jotka hakevat rakkautta ja hukuttavat ajatuksensa alkoholiin. Tytön ystävä Terhi, jolla menee kotona vielä huonommin, mutta jolla on kuitenkin rahaa blondata itsensä kauniiksi ja jolla riittää poikaystäviä, kehottaa olla ajattelematta liikaa. Välillä tytön ajatuksissa vilahtaa edesmennyt mummu, viinimarjamehu, lämpimät villasukat, lihapullat ja huolettomat kesäpäivät. Miten kaikki on muuttunut niin nopeasti? Milloin hänen piti lakata olemasta lapsi? Tapahtuiko se niihin aikoihin, kun isä jäi työttömäksi ja alkoi juoda entistä enemmän. Kun samaan aikaan äiti viipyi poissa entistä pidempiä aikoja.

Kaarlela kirjoittaa viiltävän terävää ja koskettavaa tekstiä rankasta aiheesta. Sen sarkastinen tyyli pureutuu yksityiskohtiin ja epäkohtiin, ja kuvailee pienen paikkakunnan asenteita ja ilmapiiriä herkullisella tavalla. Teksti on napakkaa ja realistisuudessaan puistattavaa. Silti sitä on nautinto (ehkä väärä sana tässä kontekstissa!) lukea. Pieni romaani oli pakko ahmaista kerralla. Tytön tarinassa ei ole juurikaan valoa eikä sen loppu ole onnellinen. Se kuvaa 90-luvun laman ja alakulon leimaamaa elämää ja ihmisiä tarkkanäköisen taitavasti, juuri sopivan annoksen verran. Uskon, että romaani sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Tytön ajatuksista on tavallaan helppo löytää itsensä, vaikkei elämä olisi niin satuttanutkaan.

Kustantamoa kritisoin hieman omituisesta, tarinaan sopimattomasta kannesta. Enkö nyt ymmärrä jotain, mutta miksi ihmeessä vaaleanpunaisia saippuakuplia? Tähän tarinaan? Lisää Tanja Kaarlelan kirjoista esimerkiksi Kristan, Kirsin ja Mari A:n blogeissa.

23.3.2017

Saara Kesävuori: Askeleen edellä

Saara Kesävuori. 2017. Askeleen edellä. Tammi. 271 sivua.

Kirjan takakansi lupaa, että Askeleen edellä on vetävä päätösosa Anni Eloranta -trilogiaan. Ja niin se todellakin oli, ehkäpä jopa paras näistä kolmesta. En hirveästi innostunut Kesävuoren edellisestä Holma-jännitystrilogiasta, mutta tämä Tampereelle sijoittuva sarja on ollut mieleeni.

Anni on entinen nyrkkeilijä, nykyinen uimahallivalvoja, joka pohtii, pitäisikö hänen vielä opiskella kunnon ammatti, vakiintua ja asettua aloilleen kuten niin moni kolmikymppinen tekee. Suhde Arttuun, poliisiin, on kestänyt jo pidempään ja miehellä olisi kova halu etsiä pariskunnalle yhteinen asunto. Äitinsä viimevuotisen kuoleman jälkeen Anni on seurannut toisaalta isänsä Saarisen surutyötä ja muuttoa, toisaalta huumeiden vuoksi mielenterveyden kanssa tasapainoilevan veljensä Santun tasapainoisempaa elämää hevostilalla. Kun Annin ystävän pyörittämästä perhekodista Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen lapsi, ei Anni voi olla sekaantumatta tapahtumiin.

Pispalanharjulta avautui näkymä Näsijärvelle. Anni katseli aaltoja, kaupungin valojen välkettä, kuunteli hälytysajoneuvojen ulvontaa. Hän oli valinnut puolensa, lopultakin hän tiesi missä hänen paikkansa oli.

Kidnappaus osoittautuu vain pieneksi käänteeksi monimutkaisessa vyyhdissä, johon liittyvät Annin nuoruuden aikainen ystävä Johanna, tämän uusi harrastus miekkailukoulussa, kovaotteiset miehet ja yllättäen myös Saarinen, Annin isä. Kaiken takana on mies, joka ilmiannettiin Suopolle 27.9.1969 ja joka sen jälkeen katosi Tampereelta. Työläisperheen vesa, jonka valintoihin vaikuttivat edelleen punaisen lähisuvun vaiheet vuoden 1918 sisällissodan aikana ja sen jälkeen. Mutta mitä tekemistä tällä miehellä on Annin perheen kanssa, Kattilan kanssa tai Johannan kanssa?

Kuten olen aikaisemminkin todennut, Kesävuoren jännäreiden rikoksissa on melko puistattavia ja ehkä hieman epäuskottaviakia piirteitä. Okei, epäuskottavaahan tämä kaikki on, ei Tampereella oikeasti tapahdu tällaista, mutta välillä tuntuu, että ovatkohan tarinoiden kuviot hieman turhan kunnianhimoisia. Toisaalta teoksen tunnelma on tiheä ja niin vetävä, että uskottavuudet sikseen. Annista ja hänen  läheisistään on tullut kolmen kirjan myötä tuttuja hahmoja. Kirjoitin aikaisemmin, että "Anni voisi opetella jatkossa hieman luottamista ja tunteiden osoittamista, sillä kovuudessaan hän on hieman turhan stereotyyppinen hahmo, vaikka rikosgenressä seikkaileekin. Hänen perheessään on enemmän ulottuvuuksia." Näin ajattelen edelleen. Tässä teoksessa uusia ulottuvuuksia löytyi Saarisesta, jonka menneisyys paljastui vähitellen lukijalle mutta joka jätti tyttärelleen paljon avoimia kysymyksiä.

Kesävuori ottaa tarinoihinsa mukaan ajankohtaisia ilmiöitä luontevalla tavalla. Pätkätyöt, työttömyys, syrjäytyminen ja mielenterveys ovat olleet keskeisiä teemoja alusta saakka. Perhekoti Kattilan asiakkaat olivat tässä romaanissa sivummassa kuin aikaisemmin, mutta kyseisten ongelmien kanssa saavat edelleen painia monet. Lisäksi Tampere ympäristönä on mukana hyvin tuntuvalla tavalla, nyt myös Tampereen puna-valkoinen historia. Annin seikkaillessa päästään samalla kritisoimaan kunnallispolitiikan päätöksiä, tunnelihankkeita tai kaavoitusta. Tarina vilisee tamperelaiselle tuttuja paikannimiä ja osoitteita, mikä tekee lukemisesta ainakin minulle mukavaa ja entistä kiinnostavampaa. On kuin seuraisi sarjaa televisiosta, kun tuntee maiseman missä kaikki tapahtuu.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän luonnollisesti kohtaan 27: Kotipaikkakuntaani liittyvä kirja.

20.3.2017

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri. 2016. Tangopojat. Otava. 317 sivua.

Tuottelias ja suomalaisille hyvin rakas kirjailija Antti Tuuri on ollut jostain syystä minulle vieras, vaikka hänen tuotantoaan löytyy mm. vanhempieni kirjahyllyistä. Tangopojat herätti kuitenkin kiinnostukseni talvella ja niinpä laitoin kirjan varaukseen. Alkuvuoden hurjaa lukuintoa ja -tahtia ei valitettavasti ole löytynyt nyt maaliskuussa eikä sitä herättänyt Tuurinkaan teos. Luin kirjaa pitkään ja hitaasti ja sytyin sille oikeastaan vasta ihan lopuksi.

Tuija kirjoittaa blogissaan, että Tangopojissa on paljon tuttua ja turvallista Tuuria. Minulle hänen kerrontatapansa tuntui alkuun hyvin vieraalta ja meni aikansa, että pääsin kyytiin mukaan. Ei tule mieleeni ketään ihan samanlaista. Mutta nyt kun siihen olen tutustunut, en pidä mahdottomana, ettenkö lukisi lisääkin tulevaisuudessa. Varsinkin jos aihe on yhtä mielenkiintoinen kuin Tangopojissa.

Romaanin minä-kertoja, Sauli, on parikymppinen hanuristi Etelä-Pohjanmaalta. Saulin rakastettu Elina on laulanut samassa tanssiorkesteri Hurmassa, mutta lähtenyt vieraan miehen mukana, eikä Sauli saa häneen yhteyttä. Huhut liikkuvat, että Elina olisi muuttanut Ruotsiin, kuten niin monet muutkin 1960-luvun Suomesta. Vaasassa rekrytoidaan työvoimaa Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin ja sinne Saulikin päättää lähteä, ajatuksissaan haaveena löytää Elina ja selvittää hiertämään jääneet asiat.

Tangopojat on tavallaan melko miehinen romaani, mikä osaltaan selittää alun kankeutta. En olisi millään innostunut autojen rassaamisesta, mutta onneksi sitä kesti vain hetken. Miehistä on tapa, miten niin nuoret kuin vanhemmatkin miehet kutsuvat toisiaan sukunimillä, naisia etunimillä. Erotiikka, jos sitä siksi voi kutsua, on suorasukaista ja jopa karkeaa. Romaanin miesten maailma on kuitenkin sellainen joka on helppo kuvitella viidenkymmenen vuoden takaiseen maalaisyhteisöön ja sinänsä hyvin realistinen. Saulilla on mukavan lakoninen tapa kuittailla muille, mikä tuo kerrontaan pienen pilkahduksen huumoria. Se mikä Tuurin tekstissä vei oman aikansa, on hänen tapansa referoida dialogia osaksi kerrontaa. Romaanissa nimittäin sanaillaan ja keskustellaan paljon, mutta varsinaista vuoropuhelua ei ole lainkaan. Se teki lukemisesta alkuun jähmeää ja raskasta, vaikka tarina sinänsä on varsin raikas ja naseva.

Ruotsissa Sauli pääsee jälleen soittamaan ja saa samalla mahdollisuuden kysellä Elinan perään. Naisen etsiminen ja löytäminen ajaa Saulia eteenpäin ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Samalla Tangopojat kiertää kesäisillä lavoilla soittamassa naapurimaan suomalaiselle yleisölle. Kirja onkin mainio kuvaus aikansa lavatansseista ja tanssiorkesterin koettelemuksista. Rahaa ei kenelläkään ole, mutta soittaminen ja suomalaisten kokoontuminen tanssilavoille on tärkeää. Romaani on myös hieno kuva siitä suuresta muuttoaallosta, johon päähenkilöt lähtevät mukaan. Suomalaisyhteisöt paiskivat töitä Ruotsin tehtailla ja töitä riittää. Kielitaito ei päätä huimaa, välillä menetetään vähätkin rahat kortinpeluussa ja alkoholin kulutus on runsasta.

Sanoisin, että Tangopojat on Tuurilta tarkkaan ajoitettu näpäytys maahanmuuttokeskustelulle. Eihän tuosta nyt ole kovinkaan kauan kun meiltä lähti paremman elämän toivossa Ruotsiin satoja tuhansia ihmisiä! Muutenkin Tuurin ajankuva on tarkkaa ja antaa lukijalleen paljon. Vaikken edelleenkään ihan tunnusta ihastuneeni teokseen, siinä oli paljon herkullista tietoa, se avaa lähihistoriaamme ja tekee siitä hyvin elävää.

Kirjan on lukenut Tuijan lisäksi mm. Arja. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan sillä kohdan 29: Päähenkilö osaa jotain mitä haluaisit oppia (soittaminen!).

13.3.2017

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Heidi Mäkinen. 2016. Ei saa mennä ulos saunaiholla. Karisto. 242 sivua.

Olipas hieno ratkaisu, että jätin Antti Tuurin Tangopojat tauolle (ei etene, ei millään, mutta siitä lisää joskus toiste) ja lukaisin välillä ystäväni (Kiitos Elina!) kehuman esikoisromaanin. Nyt on taas lukuintoa!

Eeva on kuusikymppinen leski, joka on muuttanut tyhjästä omakotitalosta kerrostalokaksioon kaupunkiin ja alkaa suunnitella omia hautajaisiaan. Joskushan ne kuitenkin ovat, eikä hänestä ole kunnon valokuvaa kehyksiin pistettäväksi. Samaan syssyyn hän huomaa sairastavansa rintasyöpää ja kaipaa pientä pojantytärtään, joka asuu kaukana Ruotsissa. Muinainen säpinä Juhanin, entisen luokkakaverin kanssa herää kuitenkin yllättäen eloon ja Eeva saa elämäänsä uutta potkua. Ja muutenkin, hän on nimittäin päättänyt ettei hänen ole mikään pakko olla se tylsä ja järkevä ihminen, joka ei tee koskaan mitään vaarallista.

Samassa talossa asuu Eevan kuorokaveri, kolmikymppinen Sini, joka on suunnitellut täydelliset häät ja upean suhteen aviomiehensä kanssa, jota ei kuitenkaan vielä näy. "Hän oli valmistautunut avioitumiseen paremmin kuin kevätflunssaan tai vesivahinkoihin." Sini on sinkku, joka kaipaa miestä sohvalle viereensä. Netistä löytyy Ilkka, joka viihtyy naisen lakanoissa, muttei näytä pystyvän enempään. Samaan aikaan Sinin paras ystävä Veera on eroamassa miehestään Pertistä, joka tuntuu Sinistä tutulta ja turvalliselta, melkeinpä rakkaalta. Kuka onkaan Sinin mahassa kehittyvän pienen elämän isä ja ketkä kokoontuvat ristiäisiin sen jälkeen kun Sini on käynyt ultraäänessä Eevan kanssa, auttanut sisustamaan Ilkan uutta asuntoa ja lohduttanut eteisen lattialla potkivaa Veeraa?

Ja mitä miettii Eevan kissa Kyllikki? Olento joka arvostelee ja näkee asiat omasta ylimielisestä näkökulmastaan. "Kärsin erityisherkkyydestä. En siedä kovia ääniä, Vesku Loirin laulua enkä huonoa kirjallisuutta. Minun on vaikea löytää tasoistani seuraa."

Ei saa mennä ulos saunaiholla on ihanan soljuvaa, nautinnollista luettavaa, jonka tarinassa tasapainoillaan hymyn ja vakavien ajatusten, sairauden, kuoleman, erojen ja uusien alkujen kanssa. Naisten elämässä tapahtuu paljon kerralla eikä elämä näytä menevän käsikirjoituksen mukaan. Välillä kyyneleet valuvat, kun terveys ja miehet pettävät, mutta vähitellen elämä näyttää aurinkoisen puolensa ja naiset löytävät itsestään jotain uutta ja vahvaa. Mäkisellä on huikea taito kirjoittaa lakonisen humoristisesti ja ironisesti niin banaaleista kuin surullisistakin asioista. Teksti on kauttaaltaan hyvin lämmintä ja voi miten se pitikään otteessaan. Oli ihan pakko imaista koko romaani yhdeltä istumalta! Onneksi töissä oli lyhyt päivä :) Lisää tällaisia, kiitos!

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirja lisää hyvinvointiani.

5.3.2017

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker. 2002. Saksankielinen alkuteos Das Herzenhören. Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Gummerus 2017. 326 sivua.

Kun yhdysvaltalainen uranainen Julia lähtee Burmaan selvittämään perheensä jättäneen isänsä taustoja, ei hänellä ole aavistustakaan mitä on vastassa. Hänellä on ollut läheiset välit isäänsä, mainetta ja omaisuutta keränneeseen lakimieheen, joka saapui Manhattanille 50 aikaisemmin nuorena lahjakkaana miehenä. Aika on kuitenkin vähissä ja miehen on palattava takaisin menneisyyteensä. Isäänsä etsivä Julia pohtii, kuinka hyvin tunnemmekaan läheisemme, omat vanhempamme? Onko meidän jokaisen menneisyydessä asioita, joista emme ole kertoneet kenellekään? Burmassa naista on vastassa U Ba, paikallinen mies joka tuntee hyvin naisen isän, Tin Winin ja tämän nuoruuden rakastetun, Mi Min tarinan.

Tin Win menettää vanhempansa jo lapsena ja jää naapurintädin kasvattamaksi. Poika sairastuu harmaakaihiin ja menettää myös näkönsä. Kasvatustädin mielestä lahjakas poika tarvitsee apua ja lohtua, joten hän vie Tin Winin tutun munkin oppiin luostariin. Viisaan munkin avulla poika oppii luottamaan aisteihinsa ja jalkoihinsa, oppii selviytymään arjesta ja saa lisää itseluottamusta. Eräänä päivänä hän kuulee kaunista sydämenlyöntiä, seuraa ääntä ja tutustuu ihmeelliseen tyttöön, Mi Miin. Kävelykyvyttömästä, elämäniloisesta tytöstä ja sokeasta nuorukaisesta tulee erottamaton parivaljakko, joka tutustuu ympäristöön ja nauttii elämästä neljän ihanan vuoden ajan. Vähitellen rakkauskin astuu kuvioon, mutta juuri kun nuoripari olisi valmis avioon, saa Tin Win kutsun kaupunkiin ja silmäleikkaukseen. Kestääkö suhde eron? Miten suhteen käy, jos Tin Winin näkö palautuu? Entäpä kun leikkauksen kustantavalla sukulaissedällä on omat suunnitelmansa pojan tulevaisuuden suhteen?

Oliko Mi Mi huomannut hänen pelkonsa? Haittasiko se? Tyttö oli luotsannut hänet labyrintin halki. He eivät olleet törmänneet seiniin eivätkä pudonneet kuiluun. Mi Mi oli rakentanut siltoja ja repinyt muureja maan tasalle. Hän oli taikuri.

Sydämenlyönneissä ikuisuus on hieman lapsekkaan romanttinen, coelhomaisen filosofinen romaani, joka meinasi ensi alkuun edellä mainituista syistä epäilyttää, mutta joka kuitenkin piti hyvin otteessaan ja jota oli mukava lukea. Sendkerin tarinankerronta on tavallaan hyvin sadunomaista ja sitä korostaa burmalainen taikausko, luottamus astrologiaan ja vanhoihin perinteisiin. Hahmot ovat niin ikään ylikorostetun lumoavia ja varsinkin Mi Min tarina suorastaan epäuskottava, mutta silti kyyninenkin lukija haluaa tietää, mitä päähenkilöiden menneisyydestä paljastuu ja kuka on U Ba, joka tietää tämän kaiken.

Romaani on aistien juhlaa. Se opettaa, että näkemäänsä ei sovi luottaa liikaa, ja että maailma tarjoaa paljon kuunneltavaa, haisteltavaa ja kosketeltavaa. Burmalainen maaseutu pursuaa kasvillisuutta, mausteita ja ääniä, joita Tin Win oppii tulkitsemaan ja rakastamaan. Sydämenlyönneissä ikuisuus oli (loppujen lopuksi, imelyydestään ja epäilyistäni huolimatta) yllättävän nautinnollinen välipala raskaampien romaanien keskelle!

Kirjasta lisää Hemulin kirjahyllyssä, Kirsin Book Clubissa ja Mari A:n kirjablogissa. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 1: Kirjan nimi on kaunis. Lisäksi saan maailmanvalloitukseen ja Kukko kainalossa -haasteeseen yhden maan lisää!

1.3.2017

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr. 2014. Englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See. WSOY 2015. Suomentanut Hanna Tarkka. 543 sivua.

Menestys maailmalla ja ilmeisesti meilläkin (yksi myydyimpiä kirjoja vuoden 2015 lopulla), kirja jota olen kierrellyt ja kaarrellut. Maininta Pulitzer-palkinnosta kirjan pokkariversion kannessa sitten lopulta teki sen, että hain kirjan kirjastosta ja otin mukaani lomareissulle. Ja kyllä se kannatti. Alkuun kärsin hienoisesti lukujumista ja -väsymyksestä, enkä ihan päässyt tarinan imuun. En usko, että vika oli tarinassa vaan todellakin lukijassa. Lopulta sain onneksi sen kauniista rytmistä kiinni ja halusin saada selville, miten tarina päättyy.

Werner on nuori, valkohapsinen ja hento poika, joka elää 1930-luvun lopun Saksassa, orpokodissa siskonsa Jutan kanssa. Huonokuntoisesta radiosta lapset kuuntelevat vanhan miehen tarinoita kaukaa Ranskan pohjoisrannikolta. Werner on loputtoman kiinnostunut tekniikasta ja radioista ja hänen maineensa taitavana korjaajana kiirii alati kasvavan natsihallinnon korviin. Jutta varoittaa Werneriä astumasta pahan palvelukseen, mutta onko pojalla vaihtoehtoja? Hän ei halua töihin kaivokseen, jossa hänen isänsä ja niin moni muu on saanut surmansa. Ehkä hänestä voisi tulla jotain. Vuodet Schulpfortassa, neljänsadan pojan koulutuslaitoksessa eivät ole helppoja, mutta ainakin Werner saa käyttää lahjojaan siinä missä moni muu alistetaan ja hylätään heikkoina.

Pariisilaistyttö Marie-Laure sokeutuu kuusivuotiaana. Hän oppii ympäristönsä lukkoseppäisänsä avulla, joka rakentaa tytölleen yksityiskohtaisen pienoismallin lähikortteleista. Marie-Lauren sormet ja aistit terävöityvät, hän oppii lukemaan ja uppoutuu tarinoiden maailmaan, kunnes Saksa hyökkää ja kotikaupunki on pakko jättää. Isä ja tytär saavat majapaikan pohjoisrannikon Saint-Malosta, erakoituneen isosedän ja tämän apulaisen luota. Marie-Lauren on opeteltava uudet korttelit, meren tuoksu ja talon salaperäiset huoneet. Sota pitää heitä vankina muurien ympäröimässä kaupungissa, mutta isosedän vanha radio, jota ei luovuteta edes saksalaisten käskystä, avaa portin ulkomaailmaan ja vastarintaan pommitusten keskellä.

Radioyhteydet yhdistävät Wernerin ja Marie-Lauren, kun sota on jo melkein päättynyt. Signaalit johdattavat saksalaissotilaan sokean ranskalaistytön luokse, mutta vanhat tarinat pelastavat määrätyltä kohtalolta. Pisamaisen, takkutukkaisen tytön nähdessään Werner hoksaa, että hänelläkin on vielä yksi mahdollisuus valita itse, tehdä niin kuin sydän sanoo.

Kaikki se valo jota emme näe on sodan julmuuden keskellä kaunis tarina, joka hehkuu runsasta, sadunomaista ja rikasta kieltä. Joskus on vaikea nähdä tai tuntea kaikkea sitä mitä ympärillämme on, kuten luonnon ihmeellisiä yksityiskohtia, meren pauhua, liukkaita simpukankuoria, värikkäitä lintuja. Valoa sodan keskelle tuo myös rintamaveljeys, rohkeus, hentokin vastarinta, luottamus ja uuden ystävän parantava vaikutus. Kuvaus saattaa kuulostaa siirappiselta, mutta sitä romaani ei missään nimessä ole. Tunnistan siinä jotain tyypillisen ranskalaista, sellaista sadunomaista tunnelmaa, johon olen ennenkin törmännyt, ilman että se peittäisi alleen raa'an todellisuuden. Rankkaan aiheeseen se tuo ennemminkin kaivattua vastapainoa, sitä suloista valoa. Kaikki se valo jota emme näe on upea ja ihana, samalla järkyttävä, mutta onneksi myös lohdullinen. Joskus kaihdan paksuja romaaneja, mutta Doerrin romaanin paksuus ei haitannut lainkaan, kansien välissä oli tarinaa juuri sen verran kuin pitikin.

Pari viikkoa sitten kirjoitin, että sota-aiheiset romaanit pitää pistää vähäksi aikaa sivuun. No se ei nyt ihan onnistunut ja olen erittäin tyytyväinen että luin tämän teoksen. Helmetin haasteessa haluan sijoittaa tämän kohtaan 21: Sankaritarina. Sodan aiheuttaman muuton vuoksi merkkaan kirjan myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen mukaan. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Sari ja Katja.

22.2.2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen. 2017. Suomen historia. Otava. 157 sivua.

Onpas mainio teos itsenäisyyden juhlavuodelle! Petri Tamminen on koonnut yhteen suomalaisten muistoja itsenäisyytemme ajalta, haastatellut kirjaa varten yli viittäsataa ihmistä ja kirjoittanut ylös heidän kertomiaan kaskuja, tarinoita ja kokemuksia merkittävimpien vuosien varsilta, merkittävimpien tapahtumien reunoilta.

Kaikki rupesivat puhumaan osakkeesta. "Ne menee sinne osakkeelle." "Niillä on se osake." "Nekin osti nyt osakkeen." Yleensä se tarkoitti yksiötä Nurmeksen keskustassa. Ensin osakkeessa asuttiin vain talvisin, kesäksi tultiin takaisin oikeaan kotiin. Mutta jotkut lähtivät suoraan pääkaupunkiin. Reilussa kymmenessä vuodessa koko kylä oli tyhjentynyt. Kaikki oli jossain osakkeessa. - Maaltamuutto, 1970.

Olen lukenut aikaisemmin vain yhden Tammisen teoksen, Meriromaanin, ja vaikka Suomen historia ei olekaan romaani, tunnistan teoksissa jotain samaa: hellää, hieman lakonista huumoria, pienen ihmisen näkemyksiä ja kokemuksia. Suomen historian sivuilla pienet muistot kattavat Suomen etelästä pohjoiseen, kaupunkeja ja maaseutua myöten. Äänessä ovat pienet tytöt ja pojat, äidit ja isät, naapurit ja työläiset. Tarinat ovat traagisia, tragikoomisia, lempeitä, surumielisiä, kohtalokkaita. Ne luovat kuvan kansasta, joka yrittää, pelkää, uhmaa, ihailee ja ennen kaikkea ymmärtää toinen toista. On sotia, lamaa, nousua ja taas lamaa. Vanhat rakenteet ja ihanteet sortuvat, mutta uusia syntyy. Ruotsalaiset ovat ruotsalaisia ja venäläisten kanssa on tultava toimeen.

Tällainen historiankirja on mieleeni, vaikka tietysti kyseessä on ihan omanlaisensa tietokirja. Mieleeni siksi, että muistan jo lukiossa haaveilleeni siitä, että historiankirjoissa pääsisi tavallisen ihmisen ääni esille. Se, millaista elämä oli oikeasti ja mitä ihmiset oikeasti ajattelivat. Tammisen teos on kamalan pieni ja sen lukaisee parissa tunnissa. Olisi kai haastatteluista voinut koostaa laajemmankin teoksen ja sen parissa olisin viihtynyt toisenkin tovin, mutta toisaalta tällaisenakin kirja on toimiva ja jotenkin suloinen.

Blogeissa Suomen historiaa on luettu jo paljon, muun muassa näissä: Lumiomena, Kirja vieköön!, Lukuisa ja Järjellä ja tunteella. Helmetin haasteessa käytän tämän kohtaan 8: Suomen historiasta kertova kirja :)

21.2.2017

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Fred Vargas. 2015. Ranskankielinen alkuteos Temps glaciaires. Gummerus 2016. Suomentanut Marja Luoma. 481 sivua. 

Olen lukenut Vargasin kaikki seitsemän komisario Adamsberg -mysteeriä, eikä ole vielä kertaakaan tuntunut siltä, että nyt riittää. Sarjan hahmot ja komisarion tiimi ovat muotoutuneet vuosien myötä ja uusimmissa teoksissa lukija jo tietää, millaisia he ovat. Vaikka hahmot ovat tuttuja ja siten heidän tapansa toimia ennalta-arvattavaa, luovat ne teoksiin omanlaisensa, lämminhenkisen ja hykerryttävän humoristisen tunnelman. Olisin todella pettynyt, ellei Retancourt olisi vankka ja luotettava, ellei Danglard muistaisi kaikkia pieniä yksityiskohtia valkoviinin suurkulutuksestaan huolimatta tai ellei Estalére muistaisi millaisena kukin juo kahvinsa.

Tämänkertaisessa mysteerissä yhdistyvät Islannin pohjoisrannikko ja Ranskan vuoden 1789 vallankumous. Vuosikymmen aikaisemmin Islantiin lähteneen retkikunnan jäsenistä yksi löytyy kuolleena ja merkit viittaavat samaan aikaan autiolle lämpimän paaden saarelle sekä Robespierreä tutkivan yhdistyksen salamyhkäisiin kokouksiin. Kun yhdistyksen jäseniä murhataan lisää, olisi luontevaa kohdistaa tutkimukset noihin omituisiin tyyppeihin, jotka pukeutuvat valkoisiin peruukkeihin ja toistavat sanatarkkaan vallankumousajan tapahtumia. Adamsbergiä kuitenkin kutittaa eikä hän voi unohtaa Islantia. Tiimin sisäisestä kyräilystä huolimatta hän lähtee matkaan ja löytää syrjäiseltä saarelta todisteita, jotka järkyttävät kaikkia.

Kuten lähes aina, Adambergin tutkimukset vievät maaseudulle. Tällä kertaa liikutaan Pariisin ulkopuolella Le Croix´n kylässä hevostalleilla, jossa lapsena toisistaan erotetut veljekset palaavat yhteen, komisario saa syödäkseen maukkaita perunaohukaisia, variksenkakka karkoittaa kyyt ja jossa suuri villisika Marc suojelee emäntäänsä. Vargasin dekkareissa herkutellaan yksinkertaisilla nautinnoilla, sympaattisilla hahmoilla ja annetaan tilaa vanhanaikaiselle taikauskolle. Paksun teoksen sivuille mahtuu luontoelämyksiä, yksinkertaisia kyläläisiä, historiallista faktaa ja fanaattisuutta sekä runsaasti makeita viinejä. Adamsberg itse luottaa sumeaan logiikkaansa ja kävelee ajatuksenpoikasensa pintaan, sillä onneksi hänellä on tiimissään niitä, jotka hoitavat järjestelmällisyyden ja tekniikan hänen puolestaan.

Näissä dekkareissa ei herkutella vauhdilla eikä takaa-ajoilla, näissä ei perehdytä ruumiinavauksiin eikä rikosteknisiin yksityiskohtiin. Vargasin teoksissa pureudutaan pikemminkin ihmismielen arvoituksiin, menneisyyden mysteereihin ja perinteiseen, pohdiskelevaan poliisityöhön ja uskon, että näistä kirjoista voisi nauttia moni sellainenkin joka ei ole tiennyt pitävänsä dekkareista.

Lisää lukukokemuksia vaikkapa Kirsin Book Clubin Sasulta, Tuijalta, Riitalta tai MarikaOksalta. Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Fred Vargas on lainannut taiteilijasukunimensä erään elokuvan hahmolta.

17.2.2017

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones. 2014. Englanninkielinen alkuteos Fallout. Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. 419 sivua.

Luke Kanowskin äiti on elänyt mielisairaalassa aina siitä lähtien kun poika oli 5-vuotias. Laitoksesta on tullut pojalle kuin toinen koti, sillä hän vierailee siellä säännöllisesti ja vastaanottaa kärsivällisesti äitinsä henkisesti hauraan tilan. Luken puolalaissyntyinen isä erakoituu hiljalleen eikä suostu ottamaan osaa vaimonsa hoitoon. Kohtalokas törmääminen kahteen lontoolaisnuoreen, Pauliin ja Leighiin, alkuillan vesisateessa saa Luken jättämään pienen kotikaupunkinsa ja muuttamaan Lontooseen, joka on täynnä mahdollisuuksia lahjakkaalle, kirjoittamisen ja teatterin lumoissa eläneelle nuorelle.

Vuosina 1972 ja 1973 teatterimaailma elää murrosta, kun nuoret tekijät pyristelevät irti vanhoista kaavoista ja pyrkivät luomaan uutta. Paul, Leigh ja Luke ovat ja haluavat olla osa alaa, jossa mikään ei ole varmaa, jossa elanto on tiukassa ja luovuus koetuksella. Vuodet täyttyvät työnteosta, mutta osansa on myös rakkaudella. Leighin ja Luken suudelmalla pitkäksi venyneen illan päätteeksi on kauaskantoiset seuraukset, mutta ennen kuin tarina päättyy, solmitaan suhteita muihin, piehtaroidaan mustasukkaisuudessa, ystävyyden ja uskollisuuden haurailla rajoilla, kompastellaan ja kokeillaan. Kovin kevyesti naisiin suhtautunut Luke lumoutuu Ninasta, nuoresta näyttelijästä ja on valmis jättämään tämän vuoksi kaiken muun.

Luken rinnalla Ninan hahmo on romaanissa kiehtovan ristiriitainen. Hento, sääliä herättävä olento, joka päätyy alalle uralla epäonnistuneen äitinsä painostuksesta ja päätyy naimisiin vastenmielisen, vaimoaan fyysisesti ja henkisesti pahoinpitelemän tuottajan kanssa. Ninan intohimoinen ja herkkä suhde Lukeen on kaunista vastapainoa kodin ja lapsuuden painostavalle tunnelmalle, mutta onko Nina kuitenkaan valmis pelastettavaksi? Luken ystävät Paul ja Leigh ovat romaanissa merkittävissä rooleissa, mutta heidän tasapainoisuutensa ja tavallisuutensa jää näiden kahden taiteilijan varjoon, eikä heidän menneisyyttään avata samalla tavalla kuin Luken tai Ninan. Epätasapainosta huolimatta kirja on neljän nuoren kiihkeä, romanttinen, melankolinen ja paikoin hyvin koskettavakin kasvutarina.

Ehkä rakkaus oli totta on teatteria täynnä. Sitä luodaan käsikirjoituksista lähtien, rakennetaan fyysisesti, luodaan puitteet, etsitään näytteljöitä - tai Ninan tapauksessa, käydään koeluvuissa -, painitaan rahoituksen kanssa ja luodaan mainetta. Lontoo on teatteria täynnä ja romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti. Sadie Jones on itsekin käsikirjoittaja, joten tarinan sijoittuminen tuttuun maailmaan on ymmärrettävää ja hän tekee sen erittäin uskottavalla tavalla. Mutta hieman vähemmänkin olisi riittänyt minulle. Perinpohjaisuus ja yksityiskohtaisuus tekee kokonaisuudesta tukkoisen, vaikka puitteet ovat toisaalta aika hienot.

Jollei Luken ja Ninan hahmoissa olisi ollut heidän kasvuympäristöjensä selittämää säröä, ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuutta, voisi sanoa, että tällaiset luovien, intohimoisten, humaanien kaupunkilaisnuorten hahmot ja kasvukivut on nähty ennenkin. Asetelmissa oli alkuun jotain kovin tuttua, joka onneksi karisi matkan varrella eikä lopulta enää häirinnyt. Odotin kovasti, että pääsen Jonesin kirjan kimppuun, mutta jostain syystä luin sitä hirvittävän pitkään. En osaa nimetä tarkkaan mistä kompurointi johtui. Tekstissä oli jotain, mikä jätti kirjan yöpöydälle useammin kuin olisin uskonutkaan. Se ei pitänyt otteessaan ja olin aika yllättynyt, sillä Jonesin Kotiinpaluu oli mielestäni huikea teos.

Vaikkei romaani ihan my cup of tea ollutkaan, siitä on yleisesti ottaen pidetty paljon ja blogitekstejä löytyy runsaasti, esimerkiksi Katjan, Marikan ja Amman. Kuittaankin tällä Helmetin haasteen kohdan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

9.2.2017

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskaja. 2014. Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther. Tammi 2015. Suomentanut Ilona Nykyri. 277 sivua.

En muistanut enää, miksi heitä etsin ja miten alkuperäinen kysymys kuului, etsimisen pakko oli aikoja sitten jo ottanut minussa vallan, mutta olin aavistelevinani, että jos löytäisin täältä jotain, palaisin takaisin, vaikken tiennytkään mihin, minkälaiseen kotiin, mihin perustuvaan, kieleenkö vai paikkaanko vai sukulaisuuteen.

Minun pitäisi kai pitää kunnon tauko toisen maailmansodan vainoista kertovista kirjoista, tai ylipäätään kirjoista, jotka käyvät läpi epäonnistuneiden ideologisten kokeilujen aiheuttamaa surua ja menetystä. Aihe on mielenkiintoinen ja jollain tapaa ikuinen, eiväthän nämä näytä koskaan loppuvan vaikka kirjallisuuden tehtävä olisikin muistuttaa ja estää niitä tapahtumasta uudelleen. Lukijan kestävyydellä on kuitenkin rajansa. Erinomaisenkin kirjan jälkeen on hieman liian raskas olo.

Katja Petrovskaja syntyi neuvostokansalaiseksi juutalaiseen sukuun, mutta hän on kadottanut historiansa. Matkustin saksanvenäläisenä sukulaisteni juutalaiseen Varsovaan, Poleniin, Polšaan, ja oli kuin molemmat kieleni olisivat tehneet minusta miehitysvaltojen edustajan. Olin mykkyyttä vastaan taistelleen suvun vesana lähtövalmis, mutta kieletön, en hallinnut yhtäkään esivanhempieni kielistä, en puolaa, en jiddišiä, en hepreaa, en viittomakieltä, en tiennyt mitään shtetlistä, en osannut yhtään rukousta, olin aloittelija kaikilla niillä elämänaloilla, jotka sukulaiseni olivat kokeneet kutsumuksekseen. Sukulaisista kulkee paljon tarinoita, he ovat kulkeneet ympäri Eurooppaa, ovat olleet mukana lähes kaikissa tuntemissamme Euroopan käännöskohdissa ja tragedioissa, mutta jäljellä ei ole enää paljon. Kun kirjailija päättää lähteä kulkemaan heidän jäljillään, hänen on selvitettävä sukulaistensa oikeat nimet, kansallisuudet, kielet ja kaupungit, hänen on selvitettävä ne reitit joita pitkin keskitysleirien vankeja on kuljetettu ja ne tiet, joita pitkin on paettu - itään tai länteen.

Suomalaisesta näkökulmasta on käsittämätöntä, miten yhden suvun vesoja ja haaroja saattaa levitä Kiovasta tai Varsovasta Leningradiin, Wieniin, Pariisiin tai Berliiniin, aivan kuin nämä olisivat yhtä ja samaa maastoa. Ehkä näin on monille juutalaissuvuille ollutkin. Monikielinen ja kulttuurisesti rikas perhe, jonka jäsenten lempinimissä kaikuu useita kieliä. On isosetä Judas Stern, jonka teko saattoi laukaista Saksan ja Neuvostoliiton välisen vihanpidon, on isoisä Vasili, joka palasi kotiin keskitysleiriltä 41 vuoden jälkeen. Tai vaikkapa isän babuška, ehkä Esther, sillä kukaan ei ole enää varman hänen nimestään. Ja ne lukuisat kuuromykkien kouluja pyörittäneet sedät ja tädit Odessasta Krakovaan. Niin, tämä on sukutarina, mutta myös kokonaisen maanosan tarina.

Tietysti kun kyseessä on juutalainen suku, on natsiajan vainoilla valtava merkitys. Tämän suvun kohdalla vainot ulottuivat yhtä laajalle kuin suku itse. Babi Jarin rotko Kiovassa tai Gunskirchenin vangit Itävallassa - en ihan aina pysynyt kartalla enkä perässä, mutta ehkä sijainnilla ei näissä kertomuksissa ollut niinkään merkitystä. Jokaisesta kohteesta oli kirjailijan kuitenkin löydettävä jotain, joka todisti, että hänen sukulaisensa oli siellä ollut. Joskus kävi niin - useimmiten - ettei maisema paljastanut enää mitään, mutta Googlesta löytyi tiedonjyviä. Tai sitten kävi niin että ne kadunpätkät ja parvekkeet, vastapäiset leipomot tai risteykset jotka olivat joskus muodostaneet perheen lähiympäristön, olivat tuhoutuneet ja uusi kaupunki kasvanut tilalle.

Petrovskajan teos on kertomuksia, mutta samalla se on dokumentaarinen selvitys, jota muutamat valokuvat ja raportit tukevat. Kun sukua ei enää ole paljon jäljellä, muuttuvat kertomukset hieman myyttisiksi, mutta tasapaino värikkäiden hahmojen ja todellisen historian kanssa on toimiva. Kirjailijan teksti on niin ikään värikästä ja rönsyilevää, katkeaa välillä ja jatkuu taas myöhemmin. Fragmentaarisuus pakottaa lukemaan hitaasti, mutta koska sulateltavaakin on, hitaus tekee vain hyvää. Tekstiä keventää älykkään ironinen huumori, mikä on paikallaan etenkin raskaammaksi muuttuvaa loppua kohden. Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddišin kielen katoamisesta. Upea, valtavirrasta erottuva teos identiteetin rakentumisesta, muistamisesta ja yhteisestä historiasta.

Myös Ulla ja Mari A. ovat lukeneet kirjan. Helmetin haasteessa sijoitan sen kohtaan 14: Valitsin kirjan takakannen perusteella (joo, joskus viime kesänä).

7.2.2017

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen. 2008. Puhdistus. WSOY. 375 sivua.

Aliide Truu elää siskonsa kanssa, tämän varjossa. Ingel on kaikessa taitavampi ja näppärämpi, eikä ole yllätys, että Hans, johon Aliide on iskenyt silmänsä, rakastuu Ingeliin. Toisistaan huumaantunut nuoripari on Aliidelle melkein liikaa, mutta yhdessä eletään ja odotetaan, että äiti ja isä saisivat vielä palata kotiin. 1930-luvun loppu taittuu toiseksi maailmansodaksi, saksalaiset tulevat mutta eivät jäädäkseen. Pian virolaismielinen Hans joutuu metsään ja piiloon, sillä venäläiset valtaavat maan. Alkavat kuulustelut ja puhdistukset, kaikki joiden epäillään vastustavan uutta ideologiaa, viedään pois. Aliide katsoo parhaaksi löytää itselleen mies puolueorganisaation sisältä. Siten hän olisi turvassa, eikä kukaan saisi tietää totuutta.

Sen päivän aamuna Aliide oli kuitenkin tuntenut pienen toivon jyväsen: ehkä ne jättäisivät heidät rauhaan. Jos ne nyt uskoisivat, että he eivät tienneet mitään. Jos ne nyt antaisivat heidän tehdä rauhassa työnsä, hillonsa ja säilykkeensä, antaisivat heidän olla.

Vuonna 1992 yksin elävä, ikääntynyt Aliide löytää pihastaan nuoren, pahoinpidellyn ja nälkäisen naisen. Nainen piilottelee miehiltä, joiden vankina hän on ollut, alistunut kaikkeen, mitä on vaadittu. Nainen, Zara, on kasvanut kaukana Vladivostokissa ja saapunut länteen kouluttautuakseen. Hänellä on mukanaan isoäidin vanha kuva kahdesta tytöstä. Kuvasta Aliide tunnistaa itsensä ja Ingelin, siskonsa, jonka olemassaolon hän on kieltänyt itseltään. Mitä Aliiden ja Ingelin nuoruudessa tapahtui? Miksi Vladivostokissa ovat vain perheen naiset, mitä tapahtui Hansille?

Puhdistus on naisen näkökulma Viron lähihistoriaan, menneiden vuosikymmenten painostukseen ja epäluuloon. Aliiden tarina valottaa niitä valintoja, joita perheiden on täytynyt tehdä kahden erilaisen ideologian puristuksessa ja sen jälkeen, kun kommunismi sai vallan. Se on tarina hiljaisesta selviämisestä, vallan oikeuttamasta väkivallasta ja perheen hajoamisesta. Hansin oletetun katoamisen jälkeen Aliide, Ingel ja jopa pieni Linda joutuvat kuulusteluihin, jollaisia ei haluaisi edes ajatella, jollaisia ei haluaisi kenenkään kohdalle. Aliide sitoutuu petokseen, josta kärsivät hänen ainoat perheenjäsenensä. Samalla hän pysyy kuitenkin uskollisena valheelle, jonka pitäisi pelastaa Hans, mies jonka Aliide uskoo edelleen voittavan puolelleen jonain päivänä.

Zaran kohtalo puolestaan on esimerkki siitä, miten häikäilemätöntä alistaminen ja hyväksikäyttö voi olla epätasa-arvoisessa maailmassa. Lännen houkuttelema Zara ajautuu tahtomattaan osaksi orjuuttavaa seksikauppaa, eikä pakokeinoa löydy ennen kuin hänet omistava mies lähtee ajomatkalle kohti Tallinnaa, parempia markkinoita, Zara kyydissään. Tyttö pääsee pakoon ja juokseen henkensä edestä kohti isotätinsä taloa maalla, pitkän hopeapajujen reunustaman pihatien päässä. Aliide löytyy, mutta menee päiviä ennen kuin tälle selviää, kuka resuinen ja likainen tyttö onkaan. Naisten elämästä löytyy kuitenkin jotain samaa, jotain mikä saa Aliiden käyttämään asettaan ja lähettämään tytön kohti parempaa elämää.

Etkä sinä koskaan voi tietää, kuka kadulla vastaan tuleva ihminen on nähnyt ne. Ne vain katsovat, etkä sinä voi koskaan tietää, onko sinut tunnistettu. Ne nauravat keskenään ja katsovat sinuun päin, etkä sinä voi tietää, puhuvatko ne sinusta.

Puhdistus sai valtavasti huomioita ja lukijoita, kun se ilmestyi vuonna 2008, olihan teos tullut tunnetuksi jo teatterissa ja voitti sitten Finlandia-palkinnonkin. Eikä ihme. Puhdistus on romaani, jossa historia herää henkiin koskettavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Viron valtion traagiset tapahtumat koskettivat yksittäisiä ihmisiä. Se pohtii väkivallan lisäksi nationalismia ja sen eri puolia; millainen isänmaallisuus on hyväksyttävää, millainen ei? Vaikka vuodet ja vuosikymmenet kuluvat,  vielä vuonna 1992 Aliide tuntee, miten aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, korsut romahtaneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat.

Aliiden ja Zaran tarinat ovat raastavia lukea. Elämää varjostaa jatkuva pelko, paljastuminen ja väkivalta niin että naisten kokema fyysinen ja psyykkinen tuska tuntuu lukijankin kainaloissa. Silti onkin ihme, että Oksasen tekstistä huokuu samaan aikaan jonkinlainen viileys. Ehkä sen saa aikaan  tekstin tietynlainen suoraviivaisuus ja uskottavuus. Oksanen on värittänyt tarinan kiehtovilla maalaiselämän yksityiskohdilla. Ingelin ja Aliiden jatkuva pilkkominen, keittäminen ja säilöminen tuovat piparmintun, sipulin ja omenakompotin tuoksuja omaan olohuoneeseen saakka. Rehellistä ja eleettömyydessään aitoja ovat myös maalaisluonto, pajut, koivut, metsä - jopa poskella kiusaavat likaiset kärpäset. Itse tarina jättää lukijalle muutamia mystisiä aukkoja, joita paikkaillaan lopuksi sosialistisen organisaation salaisilla selonteoilla, raporteilla, jotka paljastavat päähenkilöistä seikkoja joita ainakaan minä en tekstiä lukiessani osannut odottaa. Romaani on hyvin täyteläinen sekä tapahtumiltaan, tunteiltaan että kieleltään.

Puhdistusta on luettu valtavasti. Kattava lista postauksista löytyy vaikkapa blogista Anna minun lukea enemmän.

6.2.2017

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson. 2008. Norjankielinen alkuteos Jeg forbanner tidens elv. Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011. 218 sivua.

37-vuotiaan Arvidin elämä on muutosten kourissa. On marraskuu 1989. Hän tietää avioliittonsa olevan lopussa ja se tuntuu mustana möykkynä rintalastassa. Hänen äitinsä saa kuulla sairastavansa syöpää ja päättää lähteä kotiseudulleen Tanskaan muutamaksi päiväksi. On paikkoja joissa hänen täytyy ehtiä käydä ja ihmisiä jotka hän haluaa vielä tavata. Arvidin ja äidin välit ovat viilenneet viisitoista vuotta aikaisemmin, kun silloinen palavasieluinen nuorukainen päätti jättää koulut kesken, omistautua maolaisuudelle ja ryhtyä tehdastyöläiseksi. Vanhempien sukupolvelle olisi ollut tärkeää, että lapset ponnistaisivat pidemmälle. Heille pitkät työpäivät tehtaissa olivat liiankin tuttuja ja kuluttavia.

Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.


Mielen myllertäessä Arvid lähtee lautalla äitinsä perään Tanskaan. Pari vuorokautta mökillä palauttaa muistoja mieleen, veljen kuoleman, suudelmat naapurintytön kanssa, sen miten kovasti miehestä on tullut isänsä näköinen. Isän pysyessä romaanissa kaukana taustalla Arvid käy läpi suhdetta äitiinsä ja vaimoonsa, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, juo muutaman oluen liikaa ja teloo itsensä kaataessaan puuta mökin pihasta. Pyöräillessään kaupunkiin mies lukee lehdestä, että muuri on murtunut, eikä mikään tunnu enää entiseltään. Kun aika rynnii ohi, vanhemmat vanhenevat, suhteet hajoavat ja ideologiat kaatuvat, onko jäljellä mitään?

Kuten äitinsä toteaa Arvidista, en kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Mies todellakin on aika hajalla ja sekava. Hän on ollut rakastettu, muttei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Kuva Arvidista ei ole niitä mairittelevimpia, hänelle tuntuu olevan tärkeää saada äitinsä hyväksyntä ja huomiota, eikä äiti häntä olisi välttämättä kaivannut mökille. Nuoruuden päähänpinttymästä huolimatta miestä vaivaa jonkinlainen apatia tai välinpitämättömyys, eikä tilannetta paranna se, ettei perheessä ole koskaan osattu puhua asioista. Päinvastoin, äidin ja pojan väliin jää enemmän tyhjää kuin sitä täytettä, jota poika kaipaisi.

Romaanin kieli on sumuisen tarinan vastapainoksi kirkasta, rehellistä ja kaunista. Pettersonin ajatus lähtee hyvin liikkeelle ja tekstiä on mukava lukea. Vaikka muistot rönsyilevät ja vievät moneen suuntaan, teksti itsessään on napakkaa ja vähäeleistä. Pinnan alla on paljon ja monet muistoista ovat varsin väkeviä, mutta romaanin tunnelma on marraskuisen apea ja suorastaan seisahtunut. Petterson jättää tarinaan monia aukkoja eikä selitä asioiden välisiä suhteita. Ehkäpä se on se, mikä tekee romaanista jotenkin hyvin luontevan ja uskottavan. Luen mielelläni tältä kirjailijalta enemmänkin!

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kirotusta ajan katoavasta virrasta (hieno nimi!) ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa, jonka muistan suositelleen minulle tätä kirjaa jo kohta pari vuotta sitten, sekä Laura ja Jonna.

31.1.2017

Pekka Hiltunen: ISO

Pekka Hiltunen. 2013. ISO. 414 sivua. WSOY:n Bon-pokkari.

Eivät minua paina minun kiloni vaan muiden ajatukset ja sanat ja uskomukset.

Hiltusen teokset ovat kiinnostaneet sen jälkeen kun viime syksynä ihastuin Onniin. Eräänä päivänä bongasin kirja-alesta sekä ISON että Varo minua ja nehän lähtivät mukaani. Ajattelin ISON olevan mukava välipalaromaani Terhi Rannelan raskaan Punaisten kyynelten talon jälkeen. Olin kuitenkin väärässä, ainakin osittain. ISOsta ei ihan välipalaa tullutkaan, vaan se kosketti ja aiheutti hieman alakuloa. Ei siksi, että siinä olisi mitään vikaa, päinvastoin. ISO on niin perusteellinen tutkielma siitä maailmasta jossa isoimmat meistä joutuvat elämään, että täytyy jo toistamiseen ihailla sitä tutkimustyötä, jonka Hiltunen on romaaninsa eteen tehnyt.

ISO kertoo siis isokokoisesta Annista, jota elämä ja ympäristö potkivat päähän. Ikään kuin ei riittäisi, että hän väsyy ylämäessä kotimatkallaan tai että ohikulkijat huutelevat julmia. Ei, lisäksi parisuhde on kariutunut, työnantaja antanut potkut ja jäsenyys laihduttajien tukiryhmässä on päättynyt. Elettyään kolmisen vuotta Helsingissä Anni on palaamassa takaisin Tampereelle, samaan 29 neliön yksiöön, josta hän lähtikin. Vuosien myötä Annin ystäväpiiri on kutistunut olemattomaksi ja nainen on todella yksin ajatustensa kanssa. Työttömyys on kova pala, työtä kirjastossa on ikävä eivätkä satunnaiset yhden illan jutut korvaa oikeaa parisuhdetta.

Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa.

Anni on korkeasti koulutettu, rakastaa tietoa ja kirjallisuutta. Hän on ottanut selvää, etteivät väitteet ylipainon ja monien sairauksien yhteydestä pidä välttämättä paikkansa. Kun tuore sosiaali- ja terveysministeri aloittaa härskin kampanjan epidemiana leviävää lihavuutta vastaan, on Annilla pureskelemista. Hänellä on jo valmiiksi mielessään puheita, jotka vain odottavat kuulijakuntaa. Kun sellainen lopulta löytyy, löytää myös Anni ilon elämäänsä. Hän on päättänyt ettei lihavan tarvitse laihduttaa vain, jotta ympäristöllä olisi helpompaa. Yksinäisyyskin alkaa hellittää ja ihan yllättävän tahon toimesta.

ISO on koskettava romaani, sillä se avaa silmiä näkemään julmuutta ja eriarvoisuutta, epäreilua hysteriaa ja manipulointia. Kuten Onnissa, Hiltunen on tälläkin romaanilla hyvin kiinni ajassa ja sen ilmiöissä. On suorastaan pelottavaa, millä tavalla hän saa kiinni ajalle tyypillisimmistä piirteistä ja osoittaa, miten joukot voivat sortua typeriin ja ajattelemattomiin tekoihin. Annin tehtävä romaanissa on paljastaa terapeuttien, lääkärien, poliitikkojen ja median taustalla vaikuttavat tekijät ja panna hanttiin. Tehtävä ei ole helppoa naiselle, jota on kohdeltu kaltoin lapsesta lähtien, mutta jostain on aloitettava. Läski on maailmalle tietämättömyyden ja luovuttamisen merkki. Vaikka meitä lihavia on yhä enemmän, meistä on tullut näky, jota ei saisi olla.

Tietoa pursuava romaani on tasa-arvon lisäksi ylistyslaulu kirjoille ja kirjallisuudelle. Hiltusen tavassa kirjoittaa on jotain ihmeellistä, mikä pitää otteessaan ihan kuin lukisi jotain dekkaria, vaikkei se sitä olekaan. Ja kutenkin Onnissakin ihmettelin, nyt samoin mietin useaan otteeseen, miten tyyppi pääseekin niin hyvin naisen pään sisään!

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Annika, Krista ja Amma. Helmetin haasteessa tämä sopisi moneen kohtaan, mutta kuittaan sillä kohdan 45: Kirja kertoo suomalaisesta naisesta.