16.10.2017

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen 2017. Palm Beach Finland. Like. 332 sivua.

Aika hurvatonta on meno Tuomaisen uutuusteoksessa, joka jatkaa tyylillisesti samoilla aineksilla kuin edeltäjänsä Mies, joka kuoli. Dekkarihenkisen tarinan rikokset ovat sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, joka molemmat toteutushaarat lepäävät täydellisten amatöörien harteilla. Palm Beach Finland on hauska, aika pimeä ja samalla terävän tarkkanäköinen. Huumori on mustaa ja kumpuaa tolvanoista, intohimoisista yrittäjistä, yltiöoptimismista ja tasapainottavasta annoksesta lakonisuutta.

Tuomaisen henkilöhahmot olivat taitavalla tavalla huvittavia jo edellisessä teoksessa, joten tätä lukiessa ei tullut yllätyksenä, miten kaksi keski-ikäistä lapsuudentoveria pystyy ryssimään lähes kaiken suunnitellun. Jos he tavoittelevat tappoa, se ei onnistu, mutta ruumiita syntyy kyllä vahingossa. Niinpä pieneen rannikkokuntaan palaava Olivia Koski törmää sotkuun ja ruumiiseen vanhan huvilansa eteisessä. Uhri ei ole paikallisia ja pitäjään saapuukin pian tämän velipuoli, kosto mielessään. Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, kuka on teon takana. Mitä seuraakaan siitä, kun mies lupaa kymppitonnin sille, joka tietää jotain ratkaisevaa!

Murhaa yrittää selvittää myös Jan Nyman, undercover, joka vuokraa asunnokseen pienen mökin meren rannalta, Palm Beach Finlandista. Yrityksen omistajalla Jorma Leivolla on vakaa aikomus nostaa kaunis rantakaistale Nizzan tasoiseen maineeseen. Menestyksen esteenä on ainoastaan Olivia Koski, jonka huvila seisoo väärällä niemellä.

Soheltamisen lisäksi romaani sisältää sopivan annoksen ihastumisia, hyväksikäyttöä, kunnianhimoa ja Suomen kaunista, joskin koleaa kesää, jopa ripauksen isoäitien välistä erotiikkaa. Tuomainen kuljettelee juonta varmalla otteella, aikaansaa pieniä naurunpyrskähdyksiä ja lämpimiä tunteita. Sofi Oksanen vertaa teosta Fargoon, ja kyllä, jos pitää Fargosta, pitää varmasti tästäkin. Tyyli on hyvin samanlainen.

Tarkkanäköisen teoksesta tekee se, miten Tuomainen löytää meistä tavallisista ihmisistä juuri ne piirteet ja ainekset, joista leipoa herkullisia hahmoja. Tyypit ovat arkisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loistavia. Heidän välisensä kommunikaatio on nasevaa ja luontevaa, heidän haaveensa ymmärrettäviä. Ymmärrettävää on myös se, etteivät unelmat toteudu, varsinkaan jos hissi ei aina nouse perille asti.

Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä. Ja että unelmista eroon pääseminen tarkoitti joskus samaa kuin vankilasta vapautuminen.

Lisää bloggauksia kirjasta: Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

12.10.2017

Harlan Coben: Petät vain kerran

Harlan Coben 2016. Englanninkielinen alkuteos Fool Me Once. Suomentanut Salla-Maria Mölsä. Minerva Kustannus 2017. 389 sivua.

Amerikkalaiset jännärit eivät nykyään lukeudu ihan suosikkeihini, mutta välillä on ihana rentoutua kirjan kanssa, jonka bestsellerjännärilaatuun voi luottaa. En ole lukenut Cobenin teoksia aikaisemmin, mutta jostain bongasin tämän kirjan suositukset, ilmeisesti jostakin Facebook-ryhmästä. Takakannen mukaan Coben on yksi maailman menestyneimmistä trillerikirjailijoista, häntä on käännetty laajalti ja Petät vain kerran -teoksesta on tekeillä elokuvakin.

Miksi amerikkalaiset eivät ole dekkarilistani kärjessä? Luin niitä nuorempana paljon, mutta nykyään nautin enemmän rauhallisen kotoisasta tyylistä, arkisista hahmoista ja jopa hivenestä huumoria. Pieni annos mystiikkaakaan ei ole pahitteeksi. Dekkarimaustani lisää vaikkapa toissakesäisestä postauksestani Minä ja dekkarit. Useissa amerikkalaisjännäreissä minua häiritsee liian kauniit ja täydelliset hahmot tai vaikkapa isänmaallisuus, ainekset joita löytyy tästä Cobeninkin teoksesta. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos odotin nopeaa tempoa, takaa-ajoja ja raakuutta, niitä en saanut. Siitä plussaa. Kehuja myös yllättävistä käänteistä, jotka oikeasti toimivat ja pitivät jännitystä yllä.

Erikoisjoukkojen pilotti Maya Burkett kärsii sotatraumoista. Hän painii yöllä painajaisten kanssa ja pelkää mielenterveytensä rakoilevan. Hänen miehensä murhataan puistossa, eikä Maya uskalla luottaa enää kehenkään. Myös hänen siskonsa on murhattu vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Selviääkö Maya parivuotiaan tyttärensä kanssa? Selviääkö hänen lankonsa kahden kouluikäisen lapsen kanssa, vai hakeeko tämä lohtua pullosta? Kun Maya saa lastenhoitajansa kiinni yllättävästä teosta, on hänen pakko alkaa selvittää, mitä kaikkea hänen miehensä ja siskonsa kuolemien taustalla on. Miehen vauras perhe elää omaa kulissielämäänsä, mutta kulisseja on pakko hieman horjuttaa, jotta totuus selviää. Ennen kuin salaisuudet paljastuvat, Mayan täytyy vierailla vanhassa eliittikoulussa ja rikkaiden kuntoutuslaitoksella, löytää kadonneen poliisin ruumis ja päättää, voiko luottaa ihmiseen, joka vielä vähän aikaa sitten parjasi hänen päätöksiään julkisesti.

Petät vain kerran päättyy varsin omintakeisella tavalla. Ratkaisu ei ole se ilmeisin, vaikka loppuun hieman siirappia mahtuukin. Tarinassa päästään pitkälle ennen kuin lukija alkaa ymmärtää Mayan pelottavaakin tunteettomuutta ja selviytymistä rakkaidensa kuolemasta. Ehkä kyse ei loppujen lopuksi olekaan tunteettomuudesta, vaan jostain ihan muusta. Ehkä hänen mielensä on sittenkin todella järkkynyt. Coben itse kiittää järjestöä, joka tarjoaa apua asevoimissa palvelleille ja heidän läheisilleen. Kirja onkin heille eräänlainen tunnustus siitä arvokkaasta ja rohkeasta työstä, jonka vuoksi niin monen mieli on murtunut.

Kaiken kaikkiaan siis hyvinkin kelvollinen ja toimiva pakkaus! Lue myös, mitä Leena Lumi on siitä kirjoittanut.

2.10.2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones 2012. Englanninkielinen alkuteos The Uninvited Guests. Suomentanut Marianna Kurtto. Otava 2017. 294 sivua.

Sadie Jonesin teokset on suomennettu hassussa järjestyksessä ja kirjailija onkin ehtinyt nauttia mainetta ja kunniaa kotimaassaan Britanniassa jo pitkään ennen huomiota Suomessa. Kutsumattomat vieraat on hänen kolmas romaaninsa (neljästä), ja niin ikään kolmas käännetty teos. Pari vuotta sitten blogimaailmassa huokailtiin Kotiinpaluun vuoksi. Se asetti Jonesin heti sellaiseen asemaan, että sen jälkeen suomennetuilta teoksilta on odotettu paljon. Ehkä rakkaus oli totta sai myös kovasti kehuja, vaikken minä sille niin lämmennytkään. Nyt luettuani kolmannen teoksen olen hieman hämilläni. Jones on uskomattoman monipuolinen ja taitava, sillä kaikki kolme ovat keskenään ihan erilaisia. Jos jotain yhteistä pitäisi löytää, se on varmaankin lahjakkaassa kerronnassa. Tarinat kulkevat eteenpäin kiehtovalla tavalla, pidit hahmoista tai et. Sivuja on pakko käännellä eteenpäin nopeaa tahtia vaikka tarina olisi kuinka outo, kuten Kutsumattomissa vieraissa.

Eletään 1900-luvun ensimmäisiä vuosia ja Emerald Torrington on täyttämässä kaksikymmentä vuotta. Sternen maalaistalossa, jota hänen perheensä rakastaa syvästi, järjestellään juhlia hänen kunniakseen. Päivää varjostaa kuitenkin pelko, etteivät perheen rahat enää riitä suuren talon ylläpitoon. Juhliin on kutsuttu Emeraldin ja tämän veljen Clovisin lapsuudenystävät, vaikkei heistä taida kukaan oikein enää pitää. Mukana on myös naapuri, nuori ja menestyvä maanviljelijä, sulhasainesta. Emeraldin äiti Charlotte ei ole emäntä parhaasta päästä, joten vastuu illasta lankeaa tyttären ohella keittiön puolelle, jossa Florence Trieves hallitsee rautaisella otteella.

Iltapäivällä uutinen läheisen sivuraiteen rautatieonnettomuudesta kantautuu Sterneen ja talo joutuu vastaanottamaan kymmenkunta - ei kun parikymmentä, vai oliko heitä enemmänkin - kolmannen luokan matkustajaa siksi aikaa, että rautatieläiset saavat heidät kuljetettua eteenpäin. Emerald vieraineen ei jaksaisi keskittyä kutsumattomien vieraiden holhoamiseen, joten nämä teljetään arkihuoneeseen odottamaan. Juhlaväellä on nimittäin parempaakin tekemistä: pukeutuminen ja hiusten laittaminen saattaa viedä tunteja. Kutsumattomien joukossa taloon on kulkeutunut kuitenkin mies, joka kietoo isäntäväen pian pauloihinsa ja juhlat pääsevät alkamaan.

Loppuillasta talossa raikaa laulu, ylläkerrassa piilottelee pieni poni, äiti Charlotten järkyttävä menneisyys on paljastettu kaikille, ruoka on loppunut ja nuoret juhlijat ovat päästäneet suustaan toisiaan syvästi loukkaavia totuuksia. Tapahtumien keskiössä on vuoroin keittiö, vuoroin ruokasali, talon pimeät nurkat, juhlavieraat ja kutsumattomat vieraat nuhjuisine olemuksineen. Sadie Jones keittää sopan, jossa maistuu englantilainen kartanoromantiikka, makaaberi huumori, hevosenkakka, kuolleet ja elävät, maukkaat ateriat ja kaatosade.

Kutsumattomissa vieraissa on englantilaisille maalaisromaaneille tyypillistä luonnon rehevyyttä, tuoksuja ja kauneutta. Se on myös herkullinen (adjektiivivalintani on ehkä sopimaton!) kuva ajasta, jolloin ihmisen oli lähes mahdotonta poiketa säädystään. Etenkin naisten mutta miestenkin on ajateltava mitä sanoo, miten sanoo, kenelle sanoo, kuka aloittaa viinin kaatamisen ja kenen vieressä on soveliasta istua. Tässä yllättävässä romaanissa rajoja kuitenkin rikotaan ja säädyllisyys saa näpäytyksen. Melko tavanomaisen tuntuisena alkanut romaani muotoutuu vähitellen tarinaksi, jota ei voi kuin ihailla hämmentyneenä.

Lue myös, mitä blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä sanotaan! Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

23.9.2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg 2017. Amandan maailmat. Like. 136 sivua.

Olen lukenut Sahlbergilta aikaisemmin vain yhden teoksen, Tammilehdon. Teos teki suuren vaikutuksen ja muistuttaa tasaisin väliajoin, että Sahlbergia pitäisi lukea lisää. Kun Amandan maailmat vastikään julkaistiin, laitoin sen saman tien kirjaston varausjonoon. Tammilehtoon verrattuna kirja on hyvin pieni, muttei suinkaan ihan kevyt lukea.

Amanda on iäkäs yksineläjä, asuu edelleen mökissä jossa hän syntyi, talossa johon ei ole vedetty sähköjä, sisävessaakaan ei ole. Amanda on kyntänyt pihansa pelloksi, joten perunoita, sipuleita ja porkkanoita riittää talvenkin yli. Lähes ainoa kontakti ulkomaailmaan on naapuri, Jansson, leskimies, joka raportoi Amandalle maailman menot ja taitaapa hänellä olla naisenkaipuutakin. Amanda itse ei ymmärrä maailmaa ihan samalla tasolla kuin moni muu, mutta sitkeyttä häneltä ei puutu.

Amandan maailma muuttuu, kun nuori pojankoltiainen varastaa hänen rahansa pankkiautomaatilla. Amanda vie sittiäisen kotiinsa ja pian laiha nuorukainen asettuu taloksi, ainakin öiksi. Sillä lapsi herättää vanhuksessa tunteita, jotka lämmittävät ja pelottavatkin. Lapsi on yksin maahanmuuttaneita ja tuntemattomasta syystä vainon kohteena, myös Amandan luona ollessaan. Näin nainenkin ajautuu keskelle vihaa, yhteenottoja ja kaaosta.

Amanda on toki jo pitkään pannut merkille kukkulan laelta katsellessaan, että maailma on luhistumassa. Pakolaisten tulo nopeuttaa muutosta. Kuten Amandan, meidänkin on usein vaikea ymmärtää, miten asiat lähtivät liikkeelle ja mihin muutos vie. Yhteisöt reagoivat muutokseen eri tavoin, on Jansson joka alkuun demonisoi vieraat, mutta päätyy lopulta majoittamaan muutaman. On Amanda joka luottaa moraaliinsa ja tunteeseen, että heikkoa on autettava.

Kulttuurien yhteentörmäys ja ihmisen rajallisuus muutosten edessä ovat pienen teoksen kantavia teemoja. Lukiessa oli kuitenkin pakko pysähtyä myös Sahlbergin kielen äärelle. Jo Tammilehdossa ihailin hänen kykyään kuvailla ihmisiä ja ympäristöä. Amandan maailmoissa kuvaus kutistuu lähemmäksi ihmistä ja ruumista, mutta sen merkitys on tärkeä. On tuulettomana ja harmaana ajassa vaeltava päivä, on vanhan miehen hengitys, kuin saha hänen rinnassaan joka kuulosti pihkaiselta. Ja Amandan lonkka, joka kiljaisi kun hän vääntyi jatkamaan matkaansa.

Lisää Amandasta näissä blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella.

22.9.2017

Arvotaan lippuja Turun kirjamessuille!

Kirja hyllyssä sai tänään arvottavakseen kaksi kutsua Turun kirjamessuille. Kutsu oikeuttaa kertakäyntiin messuilla 6. - 8.10.2017 Turun messukeskuksessa.

Jos haluat osallistua arvontaan, lisää nimesi ja jokin yhteystieto alle kommenttikenttään tai vaihtoehtoisesti blogin Facebook-sivuille. Suoritan arvonnan onnettareni avulla torstaina 28.9. klo 18.00. Kaikki siihen mennessä ilmoittautuneet pääsevät mukaan. Postitan liput onnekkaille mahdollisimman pian.

Tutustu Turun kirjamessujen upeaan ohjelmaan tästä.

21.9.2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Giolito. 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Störst av allt. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 414 sivua.

Viime aikoina on käsiini sattunut enemmän tai vähemmän rankkoja tarinoita, eikä se tämäkään ihan kevyimmästä päästä ollut. Kiinnostukseni heräsi etukannessa olevasta "leimasta", joka kertoo kirjan olleen Ruotsin paras rikosromaani 2016. Ruotsalaiset todellakin taitavat rikosromaanien kirjoittamisen. Tästä teoksesta täytyy kuitenkin heti alkuun todeta, että ihan perusdekkarista eikä -jännäristä ole kyse. Suurin kaikista on nimittäin oikeussalidraama, jonka päähenkilö, syytetty ja minä-kertoja on vasta 18-vuotias lukiolaistyttö.

Maria "Maja" Norbergia syytetään murhaan yllyttämisestä, avunannosta murhaan, murhan yrityksestä sekä murhasta. Mikä on ajanut nuoren naisen siihen pisteeseen, että hänet löydetään koulunsa luokasta, pidätetään ja viedään vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä yhdeksäksi pitkäksi kuukaudeksi?

Romaania voisi kehua varsin kunnianhimoiseksi ja perusteelliseksi, toisaalta ehkä hieman liiankin. Se ei nimittäin tyydy kuvailemaan yksityiskohtaisesti pelkästään oikeussalin tapahtumia tai asianajajien työtä, vaan se pureutuu syvälle teinien maailmaan, nuoriin ihmissuhteisiin, vääristyneisiin perhesuhteisiin, katkeruuteen, masennukseen, välinpitämättömyyteen ja velvollisuudentuntoon. Päähenkilönsä kautta romaani kuvaa taitavasti sitä, mikä nuoren voi ajaa itsetuhoon ja kostoon. Koulusurmista kertoo myös kesällä lukemani Pärttyli Rinteen Viimeinen sana, mutta siinä missä Rinteen hahmot ovat syrjäytymisvaarassa olevia teinejä, Persson Gioliton nuoriso on saanut elää materiaalisessa yltäkylläisyydessä ja käydä eliittikouluja.

Vauraus onkin tavallaan aika herkullinen ympäristö, sillä se mahdollistaa skandaalinomaiset allasbileet, lomat huvijahdilla Välimerellä, huumeiden käytön ja vanhempien vääristyneen vallankäytön. Majan muistot viimeisestä lukiovuodesta ja poikaystävästä Sebastianista ovat kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta. Hillitön rakastuminen, koulun seuratuin pari ja fyysinen läheisyys muuttuvat talven mittaan itsetuhoisuudeksi, päihteiden väärinkäytöksi ja sairaaksi suhteeksi, jota pitää pystyssä vain huoli toisen elämänhalusta.

Maja kertoo koulusurmia edeltäneiden kuukausien tapahtumista vähitellen, eikä tietenkään paljasta lukijalle liikaa kerralla. Koukkua pitää yllä jännitys siitä, kuka loppujen lopuksi ampui, ketä ja miksi. Tässä tarinassa taustalla ei ole koulukiusaaminen taikka pettymys rakkaudessa, vaan (ja nyt voit lopettaa lukemisen ellet halua tietää liikaa!) narsistisen isän loppuunajama poika, jolla ei viimeisen nöyryyttävän yhteenoton jälkeen ole enää mitään roolia maailmassa. Silmänsä ovat sulkeneet opettajat ja naapurit, jäljellä on vain Maja. Majan mukaan suurin kaikista ei ole rakkaus, vaan kuolemanpelko, mutta tarinan opetus taitaa kuitenkin olla päinvastoin, suurin kaikista on rakkaus. Suurta on myös syyllisyys ja se, ettei pystynyt estämään.

Jos kaipaat erilaista ruotsalaista rikosromaania, tässä voisi olla hyvä vaihtoehto! Lue myös, mitä blogeissa Amman lukuhetki, Lukuneuvoja, Kirjasähkökäyrä tai Kirjakaapin kummitus sanotaan.

18.9.2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava 2017. Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus. 229 sivua.

Selja Ahavan tuore romaani on saanut runsaahkosti huomiota ilmestyttyään, ja monesta syystä. Kirjan teema ja tarina ovat kirjoittajalle omakohtaisia ja varsin tuoreita. Transsukupuolisuus kirjallisuudessa on myös sinänsä melko ajankohtainen ja tuore ilmiö. Uskon, että moni myös ehti jo odottaa, milloin Ahava julkaisee lisää, sillä hänen edellinen teoksensa, kaunis ja pidetty Taivaalta tippuvat asiat ylsi Finlandia-ehdokkaaksi asti.

Puolison transsukupuolisuus tulee kirjan minä-kertojalle yllätyksenä, eikä teos keskitykään transsukupuolisuuteen sinänsä, vaan kertojan, parisuhteen toisen osapuolen, tunteisiin. Miltä tuntuu, kun kymmenen yhteisen vuoden jälkeen puolisosta paljastuu ominaisuus, joka mullistaa maailman?

Kertoja kuvaa, kuinka hän joutuu seuraamaan puolisonsa muutosta, tämän varovaista innostusta, uuden löytämistä ja uuden olemuksen rakentumista. Samalla viereltä katoaa se mies, jota hän rakastaa. Tilalle kasvaa vieras nainen. Viimeiseen asti kertoja yrittää muistaa miehensä ihon, sen yksityiskohdat, kosketuksen, tuoksut, äänet ja rajat ennen kuin ne vähitellen katoavat. Nainen haluaisi ruumiin haudattavaksi, paikan jossa surra menetystä, mutta sellaista hän ei saa. Hän sinnittelee puolisonsa rinnalla, he kertovat muutoksesta yhdessä kaikille, hän auttaa vaateostoksilla, mutta peilistä näkyy mustat silmänaluset ja itkun turvottamat silmät.

Omakohtaisen menetyksen rinnalle nousee allegorinen kuva Kolumbuksesta ja tämän matkasta kohti Intiaa, kartan hahmottamisesta ja uudelleen piirtämisestä, löytämisen ilosta ja oman maailman hajoamisesta. Miten on mahdollista nimetä uusia alueita, suunnata varmana eteenpäin, kun on koko ajan ollutkin väärässä maanosassa? Mikä kaikki hänen miehessään oli totta?

Teoksen keskiössä on siis kertoja ja hänen surunsa muutoksen ja eron lähestyessä, kirjailijalle omakohtainen tragedia. Vähemmän huomiota saa se toinen, se muutosta tarvitseva ja siihen lähtevä puoliso, joka on piilotellut sukupuolisuuttaan neljäkymmentä vuotta. Hänen historiaansa avataan hieman, hänen kokemuksiinsa viitataan vain vähän. Ulostulo on ollut varmasti hänelle valtavan suuri, pelottava ja mullistava asia, mutta sitä ei teoksessa käsitellä. Näkökulma on täysin kertojan, ja siinä kirjailija on valinnut puolen, jota ihan kaikki lukijat eivät purematta niele.

Ahavan teos on kipeä ja rankka, ja sai ainakin minut kyynelehtimään, pohtimaan omia parisuhteitani, eroja ja rakkautta. Vaikka teksti on nidottu varsin väljäksi ja sen lukeminen on hurmaavan jouhevaa, en pystynyt ahmimaan sitä kerralla. Ihon alle ja sydänalaan pureutuva teksti pakotti etenemään hitaasti. Kieli on luonnollista eikä yritä yhtään liikaa. Silti se onnistuu olemaan kipeän kaunista ja surullisessa suorasanaisuudessaan ankaran toteavaa, brutaaliakin. Teksti huutaa kaipuuta, tuskaa ja menetystä. Tällä kertaa en kirjoita tämän enempää, mutta lisää arvioita löytyy vaikkapa Kirsiltä, Tuijalta, Ompulta ja Lauralta.

5.9.2017

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto. 2008. Veriruusut. 427 sivua.

Ei ole kuukauttakaan kun luin Anneli Kannon romaanin Lahtarit, kirjan jonka lukeminen meinasi jäädä keväällä kesken, kun väsymys sotaa kohtaan valtasi mielen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että sain sen luettua ja melkein heti perään Veriruusut, Kannon aikaisemmin kirjoittaman sisarromaanin. Siinä missä Lahtarit kertoo sisällissodasta Tampereen seudulla valkoisten ja lähinnä nuorten miesten näkökulmasta, on Veriruusut nuorten punaisten naiskaartilaisten teos.

- Mitä vasten naiset ei vois liittyä punakaartiin? Ei tässä voida vaan kattoo sivusta ja kutoo sukkaa. Tää on maailmanhistoriassa ainutlaatunen hetki. Me käännetään historian suuntaa, käsitättekö te? Vallankumoustaistelu vaatii ny naisia kans. 

Anneli Kanto kirjoittaa sodasta monipuolisella ja mukavalukuisella tavalla, mikä osaltaan helpottaa aiheen käsittelyä. Etenkin Verisuusujen ensimmäisessä osiossa on jopa hienoista huumoria, vaikka nuoren naisen asema yhteiskunnassa tehdään lukijalle hyvin selväksi heti alusta lähtien. Myöhemminkin kirjailija valottaa rivien välistä taitavasti, kuinka absurdia ja naurettavaa sodankäynti voi olla. Taisteluiden edetessä teksti vakavoituu, tarinat raaistuvat ja kohtalot kauhistuttavat. Romaanin lopussa on pilkahdus pelastumisesta, mutta päällimmäinen tunne on järkytys ja itku vankileirien ja kuopan reunan lähestyessä. Tytöistä on ehtinyt tulla rakkaita. Sisällissota on tragediaa, eikä moni aatteen vuoksi mukaan lähtenyt ymmärtänyt lainkaan, mitä on vastassa.

Monipuolisuutta romaaniin tuo se, miten kiinni sodan arjessa kerronta liikkuu. Naiset eivät juurikaan rintamalle pääse, joten kerronta pysyttelee kaupungissa, kodeissa, kaduilla, työväentaloilla ja keittiöissä. Vaikka aihe on karmea, Veriruusut luo käsinkosketeltavan ja nenään asti haisevan kuvan työläiskortteleiden asukkaista, asujaimistoista, vaatetuksesta tai vaikkapa saunomisesta. Pula-ajan ravinto Amurin kortteleissa on köyhää, lähes olematonta, ihmiset sairastelevat, eikä taloissa ole kunnon eristeitä. Tamperelaiselle lisäplussaa tuovat tutut rakennukset, kadut ja kaupunginosat; kirja on historianopetusta parhaasta päästä.

Köyhyys ja järjestyksen puute oli varmasti yksi syy siihen, että punainen Tampere joutui antautumaan. Rintamalle lähti usein miehiä, joilla ei ollut edes kunnon kenkiä. Kaatuneet tunnisti vaatteista ja varusteista. Kaupunkilaistyöväestö ei osannut ratsastaa eikä ampua siinä missä metsästykseen harjaantuneet talonpojat pohjoisempana. Tehdastyöläisten kokema vääryys nostatti punaisissa yleisen tasa-arvon vaatimuksen, joten oli luonnollista että naiset sotivat tasa-arvoisesti miesten rinnalla. Siksipä sotaan osallistuminen oli kunnia-asia myös tehtaantytöille. Niin Valkeakoskella kuin Tampereella perustettiin housupukuinen naiskaarti, joka harjoitteli aseen käyttöä ja päivysti kaduilla, seikka joka heitti heidän niskaansa huorittelua ja halveksuntaa.

- Tuli mikä tuli. Onpahan edes kerta oltu ihmisiä mekin.

Veriruusuissa on kaksi tarinaa, toinen Valkeakoskelta ja toinen Tampereelta. Nuori tehtaantyttö, vasta 15-vuotias Sigrid lähtee mukaan työväenliikkeeseen äitinsä vastustuksesta huolimatta. Aatteen palo on kova, vaikka Helsingin agitaattoreita on vaikea ymmärtää. Amurin pieniin kamareihin maalta muuttanut Lempi lähtee samoin reippaasti mukaan ja ampuu valkoisia viimeisten joukossa kaupungintalon ikkunasta kohti Hämeensiltaa. Yhden talven mittaiseen kahinaan mahtuu paljon ja vaikka ajat ovat mitä ovat, myös pientä sutinaa miesten kanssa mahtuu elämään. Päälliköt hevosineen ja venäläiset mustine viiksineen vievät jalat alta.

Rankkaa kirjallisuutta tämä tällainen on ja nyt saa vähäksi aikaa riittää. Luen välillä jotain muuta, mutta veikkaan että sisällissodan satavuotispäivän lähestyessä jotain aiheeseen liittyvää päätyy vielä käsiin. Lukupiiriimme valitusta Veriruusuista tulee varmasti muidenkin postauksia loppusyksystä. Aikaisempia arvioita kirjasta löytyy blogeista Tuijata, Lukuneuvoja ja Luetut, lukemattomat

26.8.2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki 2017. Kivitasku. Gummerus. 645 sivua.

Kytömäen rakastetun esikoisen, Kultarinnan, jälkeen blogimaailmassa hykerreltiin onnesta, kun Kivitasku julkaistiin loppukesällä. Ja nopeita olivat muutkin kuin bloggaajat, sillä kun kävin ostamassa sen itselleni paikallisesta kirjakaupasta, sain käteeni hyllyn viimeisen.

Houkuttelen esiin muistoja [---] mutta kallio on vaiti. Se kantaa harteillaan jokaisen mutta ei jää pohtimaan ketään. Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.

Kivitasku on järkälemäinen teos, kaunokirjallisuutta sanan parhaassa merkityksessä, romaani jonka paksuus ei häiritse muulloin kuin illalla sängyssä, sillä taitavasti punotun ja kauniisti kerrotun sukuromaanin parissa viettää mielellään pidempään aikaa kuin normaalisti. Kivitaskuun mahtuu pienen Mustasalmen suvun tarina 1850-luvulta nykypäivään, sen naiset Maaria, Katinka, Kerttu ja Helena, Helenan lapset, sekä venäläisylimystön karkuri, pitkäikäinen Albert, tämän poika Eero sekä Maarian rakastettu, kansatieteilijä Wilhelm Lagerqvist.

Pitkälle historiaan ulottuva romaani luo kuvan itäsuomalaisesta kylästä, jossa eletään hyvin alkeellisesti, hyödynnetään vanhaa perimätietoa ja luonnon parantavia voimia. Ripaus mystiikkaa maustaa arjen historiaa herkullisella tavalla. Samaan aikaan rajan toisella puolella elää ruhtinas, joka rakennuttaa maaorjien ja vankien avulla itselleen palatsin. Venäjältä tulee myös Sergei, joka muistaa lapsuutensa rikkaudet ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan vaarallisia ajatuksia. Maalaiselämän ja Pietarin loiston välinen ero on hurja, eikä vähiten rammalle vangille, joka selviää läpi nälän ja pakkotyön rajan molemmin puolin.

Vähitellen tullaan lähemmäksi nykypäivää ja Helenan kotitaloa järven rannassa, jossa tämän aikuinen lapsi Veka kokoaa itseään ja pinnistelee elossa sairautensa kanssa. Veka ei ole suvun ainoa sairas; Helenan menneisyydestä paljastuu vaiettu operaatio ja kaipuu jonnekin kauas merten toiselle puolelle. Sinne lähti aikoinaan myös Eero menetettyään nuoren vaimonsa. Merten takaisista kulttuureista ja salaisuuksista haaveillaan köyhässä töllissä ja naapurin Suntin Jussilla niistä on omakohtaisiakin kokemuksia.

Pakkomielteiset ajatukset saavat Katinkan keräämään ruhtinaalleen seitsemäntuhatta kolmesataaseitsemänkymmentä pientä kiveä. Alkaa paluumatka kotiin, mutta Katinkan lyhyt elämä ei kestä enää rasitusta. Hänen elottomalta vaikuttava ruumiinsa jää Soutajainvuoren laelle kivihautaan. Saman vuoren kivikkoiselta rannalta katoaa 150 vuotta myöhemmin Veka, joka omien pakkomielteisten ajatustensa vuoksi halusi päästä irti ja pakoon, ehkä juuri sinne kaukaisille maille. Kerttu-mummon kautta Maarian mystiikka ja vaarien kertomukset elävät suvussa edelleen. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä.

Samalla tavalla kuin Kultarinta, myös Kivitasku on ylistys luonnolle. Soutajainvuorella, Mustaselän rannoilla kivutaan kapeita polkuja, tallotaan varvikoissa ja soudetaan manteren ja saaren väliä sukupolvesta toiseen. Nälkävuodet pysytään elossa, sillä kalastaminen, marjat ja muut luonnonantimet eivät katoa ympäriltä niin kuin vilja, jonka varassa moni muu on. Kivillä ja kallioilla on selvästi myös symboolista merkitystä rannan asukkaille, etenkin oikeassa valossa joka paljastaa tutut kasvot.

Aurinko on nousemassa. Siirryn vähän päästäkseni idästä heijastuvaan lämmönläikkään, paneudun makuulle ja suljen silmät. Kallio painaa selkää kuin se lepäisi minua vasten eikä päinvastoin. Olen sen pinnalla niin kevyt että katoan.

Kivitaskusta riittäisi paljon kerrottavaa, mutta kohta lopetan. Maininnan arvoinen on mielestäni kuitenkin vielä teoksen nimi. Samalla tavalla kuin pari vuotta sitten kultarinta siivitti ajatukseni pieneen lintuun, kivitaskukin on pieni lintu Soutajainvuorella. Molempien kirjojen nimi taitaa kuitenkin olla viittaus johonkin muuhun, tällä kertaa uutteraan tyttöön Pietarin laidoilla.

Uskon että tämäkin teos nousee yhdeksi vuoden kirjoista, kaikki ainekset ovat nimittäin kasassa: vetävä, monipuolinen tarina, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne ja kieli, joka on kaunista ja tarkoituksenmukaista. Lisää ihastuneita huokauksia vaikkapa blogeista Kirsin Kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla ja Kulttuuri kukoistaa.

16.8.2017

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh 2014. Englanninkielinen alkuteos I Let You Go. Gummerus 2017. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. 418 sivua.

Huomasin kirjan jälkisanoista että minua ja Clare Macintoshia yhdistää sama kaupunki. Olemme asuneet Oxfordissa samaan aikaan ja olen kävellyt hänen työpaikkansa, Oxfordin poliisilaitoksen, ohi useita kertoja, viimeksi tänä kesänä. Jännä pieni yhteys!

Macintoshin menestysjännäri oli oivaa luettavaa työväsymyksen keskelle. Työt alkoivat loman jälkeen sellaisella rytinällä että olin jo aivan helisemässä. Koukuttava kirja onneksi auttoi siihenkin tilaan!

Yritän kirjoittaa kirjasta niin etten paljasta mitään olennaista juonesta. Annoin sinun mennä on mainittu jo useaan otteeseen romaaniksi, jonka yllättävä käänne on mestarillinen, mieletön, nerokas... Tiesin jo etukäteen ettei käänne tule ihan heti, mikä osoittautui hyväksi tempuksi, sillä sitä hämmästyttävämpi se oli. Aivoni olivat jo ehtineet kertoa itselleen tarinan, sellaisen jonka kirjailija varmasti halusi jokaisen lukijan kuvittelevan. Mutta yllättäen asetelma muuttui täysin ja olin hetken suorastaan ärtynyt. Huiputettiinko minua näin pitkään?

Sen uskallan kuitenkin kertoa, että kyseessä on yliajo. Äiti päästää otteensa lapsestaan ja saman tien auto törmää tähän. Sen sijaan että kuski jäisi auttamaan, hän pakenee paikalta, katoaa eikä häntä löydetä pitkään aikaan. Bristolilaiset etsivät selvittävät tapausta yli vuoden ennen kuin ratkaiseva todiste löytyy ja tapaus alkaa edetä kohti Walesin kauniinkaruja rannikkomaisemia. Onnettomuuden taustat selviävät tietysti vasta ihan kirjan loppupuolella. On nainen, joka on menettänyt lapsensa ja mies joka hakkaa vaimoaan.

Tarinan toinen päähenkilö, kolmikymppinen Jenna, elää onnettomuuden jälkeistä aikaa Walesissa, syrjäisessä mökissä rannan tuntumassa. Hän yrittää rakentaa uutta elämää, mutta pelkää, huutaa öisin eikä uskalla luottaa miehiin. Toinen päähenkilö on rikoskomisario Ray, isä ja aviomies, joka intohimoisen työskentelyn ohessa yrittää tasapainoilla kotonaan. Yksityiselämän huolet kasaantuvat eikä tilannetta helpota uusi pirteä työtoveri Kate. Poliisityöhön ja toisaalta Rayn perhe-elämään paneudutaan kirjassa vähintään yhtä paljon kuin Jennan traagiseen elämään, mikä sai minut pohtimaan, onko bristolilaispoliiseille luvassa jatkoa myöhemmin.

Annoin sinun mennä on takakannen määritelmän mukaan psykologinen trilleri, muttei kuitenkaan kovin pelottava, hieman jännittävä vain. Kudelma pysyy hyvin koossa ja Jennan traaginen menneisyys paljastuu lukijalle sopivan hitaasti. Romaani on kirjoitettu hyvin koukuttavaksi kuten asiaan kuuluu ja sen parissa on ihana viettää muutama ilta. Hieman vierastin kuitenkin kerronnan eri aikamuotoja ja persoonia. Jennan tarina kulkee aina minä-muotoisessa preesensissä, kun taas jälkipuoliskon pahiskertoja käyttää sinä-muotoa, Jennalle puhuen. Kaikkitietävä kertoja on varattu Rayn osuuksille ja kerronta on imperfektissä. Tavallaan siis johdonmukaista, mutta silti hieman kömpelöä. No, oli miten oli, tällaisia menestysjännäreitä on kiva lukea välillä!

Kirjasta lisää: Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata ja Kirja vieköön!

7.8.2017

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto 2017. Lahtarit. Gummerus. 389 sivua.

Jo talvella ilmestynyttä Lahtareita on kehuttu niin blogeissa kuin muuallakin mediassa. Kannolta ilmestyi punaisista naiskaartilaisista kertova Veriruusut vuonna 2008, jonka ohella Lahtarit täydentää ansiokkaalla tavalla tarinaa suomalaisista sisällissodassa. Lahtarit ilmestyikin juuri sodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.

Minäkin pyysin keväällä arvostelukappaleen, mutta niin vain kävi, etten pystynytkään sitä silloin lukemaan. Olin lukenut alkuvuodesta sodasta kertovia teoksia , esim. Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, Katja Petrovskajan Ehkä Esther ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Sodasta lukeminen alkoi tuntui liian pahalta, ajatusmaailmani kaipasi taukoa vainoista, tappamisesta ja pelosta, ja koska Lahtareissa ei lukijaa säästellä, päätin pitää kunnon tauon ja antaa mieleni vahvistua hieman. Vasta nyt kesällä huomasin, että jaksaisin taas. Onneksi en antanut periksi, sillä kirjahan tosiaan oli todella hyvä!

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. 

Teos koostuu lyhyistä, vaihtuvien minäkertojien päiväkirjanomaisista katkelmista ja dokumentaarisista teksteistä sisällissodan alkupäiviltä sen loppuun, talvesta ja keväästä 1918. Katkelmien kertojat ovat pääosin nuoria valkoisia miehiä: suojeluskuntalaisia, jääkäreitä ja rintamalääkäreitä, mutta äänen saavat myös nuori muonittajanainen, prostitueerattu ja jopa suomenhevonen. Se on ennen kaikkea kertomus ilmajokelaisista pojista sotaretkellä Pohjanmaalta Viipuriin ja Helsinkiin, rohkeista ja kunnianhimoisista, päättömistä ja asialleen omistautuneista nuorista, joiden elämän lyhyt sota muutti tai katkaisi.

Tämä on sotaa, ja sodassa on sodan laki. Puniikin ampuvat meitä ja me puniikkeja.

Teoksen mosaiikkimainen rakenne toimii hyvin. Alkuun mietin, pystynkö yhdistämään runsaalta tuntuvaa henkilömäärää toisiinsa, menevätkö kertojat sekaisin, mutta pian pääsin matkaan mukaan, eikä kertojien runsaus haitannut lainkaan. Päinvastoin, kukin toi kertomukseen oman tärkeän näkökulmansa. Kirjallisuudessa punaiset ovat saaneet perinteisesti kertoa oman tarinansa sisällissodasta, mutta ammuttujen punikkien tappajien nimiä emme tiedä. Eikä tämäkään romaani sitä kerro, mutta se antaa hyvän kuvan siitä, millaista sota on saattanut olla heidän näkökulmastaan. Kertomukset etenevät aika lailla kronologisesti ja muodostavat lopulta hyvinkin yhtenäisen romaanin.

Sota on aina kamalaa, julmaa, mieletöntä. Kirjan kertojat näkevät nälkää, palelevat, haavoittuvat, menettävät yöunensa, tulevat hulluiksi, kovettuvat, karaistuvat, kasvavat aikuisiksi, pelkäävät, itkevät, juopottelevat, varastavat, tappavat, raiskaavat, haisevat, auttavat, hoitavat, huolehtivat ja kaipaavat kotiin. On karmivaa lukea, miten naapurit hyökkäävät toistensa kimppuun, rajoja vedetään, perheet hajoavat erimielisyyksiin ja ihmiset menettävät kotejaan. Uskomatonta on sekin, millä tavalla sodan aikanakaan tietynlainen moraalikoodisto - etenkin naisiin kohdistuva - ei unohdu eikä anna anteeksi. Vaikka olisit kuinka palvellut kansaasi, hoitanut haavoittuneita, pessyt ruumiita ja auttanut, kotiin ei ole tulemista jos maineesi on kärsinyt mahdollisten petipuuhien vuoksi.

Paha olo tästäkin kirjasta tietysti tuli, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, etteikö se olisi hyvä. Kirjallisuuden pitää aiheuttaakin tuntemuksia. Anneli Kanto on tehnyt suuren työn kootessaan aineistoa kertojia varten. Lopputulos on inhorealistisen uskottavaa ja karmivaa, mutta loistavaa, syvästi inhimillistä kirjallisuutta. Tarinoita pehmentävät kovasti kieli, joka varioi yleiskielisen ja vahvasti murteellisen välillä, antaen erilaisille kertojille omanlaisensa äänen, huumorinpilkahduksia ja ronskia kielenkäyttöä unohtamatta.

Se plakkari oli vähän niin kuin koko sota. Jotakin meinattiin, jotakin sensorttista saatin tehryksikin, mutta kumminkin meni aiva päin persettä.

Lahtareista lisää vaikkapa näistä blogeista: Lumiomena, Luettua elämää, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kannesta kanteen. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

31.7.2017

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtola 2017. Takapenkki. Otava. 270 sivua.

Minulla jäi lukematta Lehtolan parin vuoden takainen esikoisromaani (ei niin, ettenkö voisi lukea sitä vielä), joten päätin olla ripeämpi tämän kakkosen kanssa. Kirjailija on jäänyt mieleen paristakin yhteydestä ja esikoinen oli blogimaailmassa kovasti esillä aikoinaan. Onneksi kirjastossa ei ollut kovin pitkä varausjono (toisaalta kirja kyllä ansaitsisi pidemmän...), ja sain kirjan nopeasti.

Lehtolan romaanissa on ihmisiä elämän vaikeissa taitoskohdissa. Tuula on ollut Topinsa kanssa naimisissa 30 vuotta ja heidän ainoa lapsensa on muuttamassa pois kotoa. Elämänmuutos korventaa sydäntä, eikä Tuula voi olla kelaamatta kaikkea sitä, mille hän on tähän asti antanut aikansa ja huolensa. Naista taitaa myös huolettaa se, onko aina yhtä tasaisesta ja ennalta-arvattavasta Topista hänelle riittävästi seuraa jatkossa. Aleksi on Tuulan asiakas työvoimatoimistossa, nuorukainen joka ei osaa tarttua mihinkään; älykäs muttei pärjää kouluissa eikä työkokeiluissa. Poika on räväkän mummunsa kasvattama ja selkeästi syrjäytymisvaarassa. 17-vuotias Elina on keskeyttänyt lukion, sillä hänen sisällään kasvaa uusi ihminen, eikä tilanne muutu miksikään vaikka sen kuinka pyrkisi unohtamaan. Vauva ei imeydy takaisin hänen kehoonsa. Hänen vanhempansa kaukana Brasiliassa eivät tiedä asiasta mitään. Sitten on vielä ikivanha mummo, tärkeä teräsmuori Itä-Suomesta, jota ilman Aleksi olisi jossain muualla.

Lehtolan hahmot ovat arkisuudessaan ja tavanomaisuudessaan herkullisia. Kirjailija löytää niin teineistä, keski-ikäisistä, kuin vanhuksistakin juuri ne piirteet, joita korostamalla heistä kuoriutuu loistavia romaanihenkilöitä. Erityisesti pidin Tuulan tavasta kertoa miehensä ominaisuuksista - miten osuvaa! Hykerryttävä oli myös Aleksin rääväsuu mummo murteineen. Se mikä näitä hahmoja yhdistää, on sama mikä vaivaa niin monia suomalaisia (romaani)henkilöitä: jos asioista vain osaisi puhua enemmän, ongelmia ja väärinkäsityksiä olisi vähemmän.

Lehtolan humoristinen tyyli muistuttaa paikoin Kari Hotakaisen lakonista tyyliä, eikä se ole kaukana myöskään Minna Lindgrenin hauskasta Ehtoolehto-sarjan satiirista nyky-yhteiskuntaa kohtaan. Takapenkin ihmiset elämänmuutoksineen ja erilaisine lähtökohtineen nostavat pintaan eriarvoisuutta, typerää byrokratiaa, bakteerikammoa - niin isoja, yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuin pienen ihmisen henkilökohtaisia haasteita. Kirja on tavattoman ymmärtävä ja lempeä. Hahmot valottuvat aina hieman eri tavoin kertojasta riippuen, ja vähitellen tyyli taittuu sarkasmista rakastavaksi. Pientä miinusta annan romaanin varsinaisesta takapenkkiosuudesta, sillä se rikkoi muuten kovin tunnistettavia taikka ymmärrettäviä hahmoja, ja oli tapahtumana hieman pöljä. Muuten nautin kovasti näiden hahmojen seurasta!

Lisää blogiarvioita: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

25.7.2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwan 2016. Englanninkielinen alkuteos Nutshell. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2017. 206 sivua.

Se oli rakkautta ensimmäiseltä sivulta alkaen. Olin jo ennakoinut parin ylimalkaisesti lukemani blogipostauksen perusteella, että taas on tulossa McEwania, josta todennäköisesti pidän ja toki olen pitänyt paljon hänen aikaisemmistakin teoksista, kuten Lauantai, Makeannälkä, Ikuinen rakkaus tai Rannalla. Mutta kyllä tämä oli nyt enemmän kuin pitämistä, tämä on rakkautta.

Ihan hullunkurinen muunnos shakespearilaisesta kuviosta! Syntymätön lapsi seuraa (kuuntelee) äitinsä mahasta petosta, rikollista suunnitelmaa lapsen isän likvidoimiseksi. Mukana suunnittelussa on isän veli, äidin uusi rakastaja, typerä ja mitäänsanomaton mies, joka saa kauniin äidin kiimaiseksi. Millä tavalla suunnittelu etenee, toteutuuko rikos ja mitä mahdollisesti seuraa, sen saatte lukea itse. Juoni ei nimittäin ole ehkä kuitenkaan se antoisin, eikä olennaisin osa tätä romaania, vaikka erinomainen tietysti sekin.

Olipa toista ihmistä kuinka lähellä tahansa, hänen sisälleen ei voi päästä, ei vaikka olisi hänen sisällään.

Kuten ennenkin, McEwanin nerous piilee siinä älykkyydessä, jolla hän pui ihmismielen kiemuroita, vaikkapa sitä, kuinka tarinassa siirrytään saman päivän aikana saumattomasti ja punastelematta suoraan teurastuksesta itsesääliin. Päähenkilömme on syntymätön vauva, mutta hänellä on taito tarkkailla läheisiään, tutkia heidän motiivejaan ja arvioida näiden älykkyyttä. Viineihin rakastunut, tetrametriset runot hallitseva lapsi (älkäämme miettikö liikaa miksi) on tietysti omistautunut äidilleen, mutta soimaa tätä vastuuttomuudesta ja jopa mahdollisesta välinpitämättömyydestä itseään kohtaan. Hän haluaisi pitää runoilijaisänsä eikä voi ymmärtää mitä äiti näkee tämän latteuksia viljelevässä veljessä. Ja jos rikos toteutuu ja paljastuu, miten käy vatsassa elävän ihmisenalun? Sijoitetaanko hänet muualle, seuraako hän äitiään vankilaan? Kumpi on vauvalle tärkeämpää, vapaus vai perhe?

Vauvan äiti on kuunnellut raskausajan runsaasti podcasteja, joten vauvalla on jo tukeva käsitys maailmasta ja sen nurinkurisesta menosta. Kirjailija käyttääkin tässä nuorta päähenkilöään äänitorvena, ottaa kantaa aikamme älyttömyyksiin niin Euroopassa, Amerikassa kuin sotatantereillakin ja huolehtii väistämättömän ilmastonmuutoksen seurauksista. Hän osoittaa sormella kansakuntia, jotka ovat siirtymässä loogisesta ajattelusta kohti omanapaista tunteellisuutta. Näillä teeseillään kirjailija suorastaan revittelee, hän päästää höyryt pihalle!

Tunnen, siis olen. Köyhät painukoot kerjuulle ja ilmastonmuutos kärventyköön helvetin lieskoissa. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus hukkukoon musteeseen. Minusta tulee tunteiden aktivisti, äänekäs mielenosoittaja joka kyynelin ja huokauksin taistelee muuttaakseen ympäröivät instituutiot herkälle minuudelleen sopiviksi. --- Saatan tarvita ennakkovaroituksen, jos minua järkyttävää kirjallisuutta tai ajatuksia esiintyy liian lähellä uhkaamassa koko olemassaoloani---

Pieni romaani on siis paitsi nokkela rikostarina, myös katsaus ajan henkeen. McEwanille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa leikitellään yhteyksillä maailmankirjallisuuteen, runouteen, filosofiaan, jopa etsiväsarjojen kliseisiin. Taidokasta kieltä ja nerokkuutta huokuva teksti on varsin akateemisesta kynästä, hienoa siis jo sinällään, ja sen soljuvuudesta pitää kiittää kirjailijan lisäksi myös kääntäjää! Tarinan huvittava asetelma ja pilkahdus sarkastista sävyä keventävät tyyliä ja sopivat täydentämään lukunautintoa.

Kirjan kansiarvioissa käytetään teoksesta adjektiiveja nerokas, kekseliäs, tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen. Voin alleviivata ne kaikki ihan huoletta. Ainoa pieni miinus jonka tähän keksin, on kansi, joka olisi voinut olla houkuttelevampi. Tämä teos ansaitsee paljon lukijoita!

Lisää arvioita mm. blogeissa Leena Lumi (tietysti!), Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata.

23.7.2017

Naistenviikko: Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs 2017. Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä. Karisto. 285 sivua.

Tärkeintä on rehellisyys, luonnoksen välittömyys, rakas kapina.

Kuinka osuva valinta tämä olikaan naistenviikon päätöskirjaksi! Schjerfbeckistä on kirjoitettu ennenkin (lähteitä löytyy runsaasti tämän teoksen lopusta) mutta tämä on minulle ensimmäinen. Olen ollut aina Schjerfbeckin taiteen ihailija - kukapa ei! - ja viime torstaina pääsin vihdoin käymään Mäntän Serlachius-museoissa, josta hänen teoksiaan löytyi muutama. Mikä sattuma sekin, lukea kirjaa ja nähdä siinä mainittuja teoksia oikeasti!

Teräs on kirjoittanut Schjerfbeckistä romaanin, joka ei yritäkään olla dokumentaarinen vaikka tapahtumapaikat ovat todellisia. Se on ennen kaikkea kirjallinen muotokuva, jossa taiteilijan tulkinta ja väritys ovat vapaita. Romaani ankkuroituu niihin paikkoihin ja kaupunkeihin Suomessa ja maailmalla, joissa taiteilija oikeastikin asui elämänsä varrella. Kehyksenä muistoille on  kuvitteellinen keskustelu Helenen ystävän Helena Westermarckin kanssa, jota naiset käyvät Ruotsin Saltsjöbadenissa taiteilijan viimeisenä talvena. Muistot ja tarinat Helenestä lähtevät liikkeelle Helsingistä 1860-luvulla, matkaavat Pariisiin ja Englannin Cornwalliin, takaisin Helsinkiin, kaupungin hälinää pakoon Hyvinkäälle, välillä Tammisaaren rauhaan ja sotien jälkeen Ruotsiin.

Schjerfbeckin elämä oli vaatimatonta, lähtökohdat olivat köyhät ja on suorastaan ihme että juuri hän jäi perheen lapsista eloon. Leikeissä rampautunut lapsi osoittautui lahjakkaaksi piirtäjäksi ja pääsi stipendin turvin opiskelemaan taidekouluun. Vaikka äidin oli vaikea ymmärtää tällaisia taipumuksia, saatika antaa tukensa taiteen opiskelulle, piti isä Helenen puolta. Nuori nainen antautui uralleen täysipainoisesti, eikä nähnyt itseään perheenäitinä lasten ja hellan välissä. Joskus myöhemmin kaipuu lapsia tai miestä kohtaan puristi rintaa, mutta miten sitten olisi käynyt taiteen? Sitä emme voi tietää. Muutettuaan takaisin Suomeen Helene asui vuosikymmeniä äitinsä kanssa. Naimattomana naisena hänellä oli velvollisuus huolehtia vanhasta äidistään. Välillä otettiin yhteen, äidin seura kävi ylivoimaiseksi, mutta etenkin viimeisinä vuosina, kun taiteilija alkoi saada mainetta, äitikin alkoi ymmärtää taiteilijan tarpeen olla yksin.

Helene Schjerfbeck oli taiteilijana aikaansa edellä ja meni vuosikymmeniä ennen kuin maailma oli valmis tunnustamaan hänen näkemyksensä ja tyylinsä. Hänellä oli kuitenkin tukijansa - taitelijaystävänsä Helsingissä ja Pariisissa, taidekauppias Gösta Stenman sekä ystävä, keräilijä Einar Reuter - jotka kannustivat häntä jatkamaan. Erottuminen kansallisromanttisesta tyylistä ja oman vahvan viivan löytyminen olivat tunnusomaista jo nuorelle Helenille. Yksi Jälkien parhaita puolia onkin se, miten hienolla tavalla Teräs on taikonut Schjerfbeckin teosten syntyvaiheet ja taiteilijan tinkimättömyyden osaksi tarinaa.

Minulle yksinkertainenkin asetelma on tarpeeksi, totuus: Leipä on maalattavaksi riittävän kaunis ja ihmeellinen. Siinä on minulle mystiikkaa ja salaisuuksia kylliksi. Limput pöydällä olkoot minun ylistykseni elämälle. Muuta symbolismia minä en tarvitse. 

On karsittava kaikki turha ja etsittävä olennaisin, värin merkitys, viivan paino.

Kun viivat tulevat, unohdan maailman. Rauha humahtaa suoniini, ja hermoni sulavat, kun voin hetkeksi syventyä työhöni, nyt kun hiili alkaa vaikuttaa.

Schjerfbeck imi inspiraatiota ympäristöstään: merestä, puista, lapsista, talonväestä. Hän etsi jatkuvasti rauhaa ja tilaa työlleen, mutta sai ensimmäisen oman asunnon vasta 60-vuotiaana. Tausta ja olosuhteet vaikuttivat varmasti siihen, ettei Schjerfbeckin itsetunto taiteilijana ollut koskaan kovin vahva. Eikä hän vanhanakaan voinut ymmärtää, miksi taiteen ympärille muodostui maineen ja kunnian verkosto. Hänelle olisi riittänyt, että olisi saanut maalata rauhassa ilman taloudellisia huolia.

Jos minulla on isänmaa, se on tässä, meren rannalla, liplatuksessa veneen ja laiturin välissä. Paikassa, josta lähdetään ja johon palataan. 

Teräs on kirjoittanut lyyrisen kauniin romaanin naisesta, joka oli oman aikansa kummajainen, lahjakas, mutta ristiriitojen repimä taiteilija. On onni että hän pystyi pitämään päänsä ja että hänen ympärilläänkin ymmärrettiin, että naisesta voi olla muuhunkin kuin kotitöihin. Jatkuvasta kauneuden kaipuusta ja maailman myllerryksistä, ristiriidoista huolimatta minäkertojan matkassa on onni kulkea. Tai ehkä juuri siksi se onkin niin kovasti elämänmakuinen ja antaa paljon. Teräksen teksti on ihanan ilmavaa, ajatuksenomaista. Jälleen kerran yksi vuoden parhaista.

Kirjasta myös vaikkapa Leena Lumin tai Kirja vieköön! -blogeista.

22.7.2017

Naistenviikko: Anja Snellmanin Lähestyminen

Anja Snellman 2016. Lähestyminen. WSOY. 143 sivua.
Kuten jo kirjan kannesta voi päätellä, Snellmanin tuorein romaani on ainakin osin omaeläkerrallinen. Pienessä teoksessa kirjailija-terapeutti Snellman käy läpi rakkauttaan mereen ja Kreetan saareen, jossa hän vietti aikoinaan pitkiä aikoja perheensä kanssa. Paljon muutakin elämänvarrelta mainitaan, isän alkoholismi, avioliiton alku ja loppu. Kuinka paljon tästä on oikeasti omaa elämää, en tiedä. Rinnalla muistoissa kulkee Ile, nuori nisti, jonka hoidossa terapeutti yrittää soveltaa uudenlaista näkökulmaa. Muistoilla on yhteinen risteys, Kreikka, josta nuorukaisen isä oli mahdollisesti kotoisin.

Minä lähestyn pohjakosketuksiani kirjoittamalla ja sinä vetämällä kamaa.

Snellman kirjoittaa tekstiä, joka lähestyy ajoittain proosarunoutta. Lyhykäisten lukujen kappaleissa on runsaasti runomaisia, unenomaisia tunnelmia, meren ja kukkien tuoksuja, rannan ääniä tai lasten naurua. Vastapainona toimivat terapiatapaamiset ja Ile, likaisen pojan inhorealistinen kuvaus ja haju, koiranpaska kengässä tai veritahrat paidassa.

Kreetanmehiläisten pörinä, riikinkukkojen töräykset, vuohenkellojen kilkatus, mustanpuhuvat mulperit --- jasmiini tuoksuu, uuttukyyhkyt kujertavat araukaariassa ---

Vittu sä valehtelet mulle koko ajan!

Mitä teoksessa lähestytään? Terapeutti pyrkii lähestymään asiakastaan, uskon että onnistuukin siinä, mutta lähestyykö hän toivotunlaista vaikutusta? Se jää arvoitukseksi, ja kenen mittareilla sitä edes mitattaisi kun poika löytyy Kolera-altaasta. Samalla kirjailija lähestyy muistojaan, mereen rakastumisen alkuhetkiä, Kreetalle lähtemisen alkutaipaleita, ensimmäisten kesien taianomaisia hetkiä. Kreetalla tapahtui myös ikäviä asioita, joita on helpompi lähestyä kun aikaa on jo kulunut. Tapahtui paljon lähestymistä, mutta myös erkanemista. Vuosien jälkeen ei Kreetakaan ole enää sama saari, sillä maailma on muuttunut ja kovin moni on sittemmin lähestynyt saarta ihan eri syistä.

Minä rakastuin saareen jossa olimme kerran onnellisia, jossa saimme ja menetimme paljon yhdessä. Minä olen matkalla sinne aina.

Snellmanin teos on tavallaan kaunis ja herkkä, unenomaisuudessaan haparoivakin, enkä usko että romaanin tarkoitus olisikaan antaa vastauksia tai happy endejä. Lukijana viihdyin parhaiten terapeutin ja Ilen kohtaamisissa, joissa oli rosoa ja ronskia kieltä. Siitä aiheesta olisin voinut lukea enemmänkin. Side Kreetaan ja sinne jäänyttä elämänvaihetta kohtaan on selvästi kirjailijalle vahva ja tärkeä, mutta jätti lukukokemuksena minut ulkopuolelle, huolimatta sen kauneudesta. Olisin kai kaivannut kunnon tarinaa sirpaleisten muistojen sijaan ja hieman muutakin kuin vertauskuvia.

Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirjojen keskellä ja Kirjasähkökäyrä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

21.7.2017

Naistenviikko: Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni

Naistenviikon lukemistot jatkuvat. Onnittelut tänään Johannalle, Hannalle ja Jennille!

Karoliina Timonen 2015. Kesäinen illuusioni. WSOY. 165 sivua.

Kesäinen illuusioni oli lukulistallani jo viime kesänä, mutta mikä lie siirtänyt sen syksyyn, jolloin en liian kesäisenä tietenkään sitä enää voinut lukea, joten siirsin sen tämän kesän listalle. Harmi vain, ettei tänään ollut sellainen kuuma, painostava hellepäivä, jona se olisi ollut täydellinen seuralainen rantaviltille.

Klarissalla on todellakin kuuma, painostava loma. Hän on lähtenyt yksin vuokramökille pienelle saarelle selvittämään ajatuksiaan ja aloittaakseen uutta romaania. Aamukahvit terassilla, järvessä uiminen, riippumatto, soutuvene... Paratiisimaisella pikku huvilalla ja vehreässä luonnossa sielu lepää, mutta osaako Klarissa kuitenkaan olla yksin, olla onnellinen. Vastarannalla kapean salmen toisella puolella asuu joku mies ja muutaman päivän yksinolon jälkeen nainen on valmis tekemään tuttavuutta. Mies osoittautuu hieman Klarissaa vanhemmaksi herrasmieheksi, jonka seurassa on mukava jutella, siemailla drinkkejä ja viettää aikaa. Parin viikon tiiviin yhdessäolon jälkeen Klarissa olisi halukas etenemään pidemmälle, mutta Olavissa on jotain outoa.

Kun miehen aikuinen poika saapuu saarelle ja alkaa liehitellä Klarissaa, on tämä alkuun otettu, mutta Olavin käytös muuttuu uhkaavaksi. Hellepäivien myötä saarten ylle leviää ukkospilviä, jotka eivät ole ainoa painostava asia. Tunnelma on muuttunut ja Klarissa haluaa nähdä miehensä Mikaelin, jonka kanssa oli jo ehditty puhua asumuserosta. Mies saapuu paikalle, yhdessäolo on ihanaa, mutta vain hetken. Pian Mikael lähtee suutuspäissään, onko Klarissa mennyt liian pitkälle? Miksi syrjäisen saaren vanha mummo varoittelikaan häntä Varissaaren miehistä?

Kesäinen illuusioni on kevyen eroottisesti latautunutta kesäistä chic litiä ja kesyä jännitystä, jonka lukee laiturinnokassa, riippumatossa tai - kuten minä - nojatuolissa parissa tunnissa. Romaanin kerronta on hieman mytologisesti sävyttynyttä, jota tukevat Klarissan unenomaiset tai migreenin sävyttämät kokemukset etenkin teoksen loppupuolella. Hieman siis myös maagista realismia! Kesäisellä luonnolla on pienessä tarinassa suuri rooli: linnut, vesi, pihan vanha kataja, kuollut kuikanpoika.

Mukaansatempaavalla pikku tarinalla on jännittävä loppu, joka jättää kaiken avoimeksi, eikä siis ota kantaa siihen, miten käy Klarissan avioliiton tai mikä vastarannalla oli totta, mikä kuvitelmaa, illuusiota. Romaanissa on jotain perinteistä - keski-ikäinen nainen etsii itseään, parisuhde on käännöskohdassa - mutta se ei ole missään nimessä perinteinen pakkaus. Raikkaaseen teokseen mahtuu paljon hyviä aineksia, mutta tuntuu että niitä on ripoteltu sinne tänne, eivätkä ne anna tarpeeksi. Kerrontakin tuntui paikon kömpelöltä, mutta silti kirja oli suorastaan pakko lukea kerralla. Jotain tenhoa siinä oli!

Kirjasta lisää: Kirjoihin kadonnut, Kirjasfääri, Kirsin Book Club, Morren maailma ja Eniten minua kiinnostaa tie.

20.7.2017

Naistenviikko: Tiina Laitila-Kälvemarkin Seitsemäs kevät

Tiina on yksi viikon nimipäiväsankareista. Olen iloinen että törmäsin vastikään tähän uutuusteokseen. Suosittelen niin naisille kuin miehillekin!

Tiina Laitila-Kälvemark 2017. Seitsemäs kevät. WSOY. 179 sivua.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

Tukholmassa asuvan kirjailijan kolmannessa teoksessa on episodimainen rakenne, jossa seitsemän tarinan ja niiden hahmojen elämät risteävät, osuvat toisiinsa, muodostavat verkoston. Episodeja yhdistää myös Pohjolan muuttunut ilmasto ja kuusi perättäistä vuotta ilman kunnon kesää. Meneillään on seitsemäs kevät, vuodenaika joka on tunnetusti toivon ja odotuksen aikaa. Mutta miltä tuntuu, kun se ei lopu? Miltä tuntuu, kun odotus vain jatkuu ja jatkuu, eikä johda mihinkään?

Episodien ympärillä, eräänlaisena kehyksenä, kulkee esseetyyppinen pohtiva kirjoitelma kevään ja kesän olemuksesta, niiden roolista elämässämme Pohjolassa. Tällä esseellä Laitila-Kälvemark ottaa kantaa ja herättää lukijoita huomaamaan, mitä ilmastonmuutos voi aiheuttaa/tulee aiheuttamaan jo lähivuosina. Ilmastonmuutos on jo tunnustettu tosiasia, mutta sen seuraukset eri leveysasteilla on vielä hieman auki. Lähitulevaisuus näyttää, jäämmekö ilman lämpimiä kesiä, katoavatko mehiläiset, valtaavatko punkit heinikot, tuodaanko laadukas rehuvilja ulkomailta.

Romaanin seitsemän hahmoa ovat kaikki jonkinlaisen tienhaaran edessä. Ensimmäisessä tarinassa tapaamme 55-vuotiaan meterologin, televisiopersoonan, jonka ura on käännekohdassa ja yhteys nuoruudenystävään on kadonnut. Mies lähtee Edinburghiin, jossa on hieman Tukholmaa vihreämpää ja jossa on mahdollisuus antaa vanhojen muistojen nousta pintaan. Toisessa tarinassa on Susanne, perheenäiti ja bloggaaja, joka kaipaa kolmatta lasta ja uutta projektia elämäänsä. Pakkomielteisen somettunut nainen kontrolloi perheen arkea ja perheenjäsentensä valintoja, miettii mikä näyttää hyvältä ja millaisen kuvan antaa maailmalle. Hän on henkisesti ajautunut erilleen perheestään, vaikka Intiassa kasvaa hänelle vauva sijaissynnyttäjän vatsassa. Kolmannen episodin päähenkilö on menestynyt asunnonvälittäjä, sinkkunainen joka ei kaipaa muuta kuin menestystä työelämässä ja ajoittaisia fyysisiä kontakteja miesten kanssa. Liiat tunteet nainen karistaa mielestään juoksemalla.

Kahta edellistä naista yhdistää Markus, ruotsinsuomalainen mies joka on menettänyt yhteyden vaimoonsa ja pakenee syrjäiselle mökille Pohjois-Pohjanmaalle. Taloa siivotessaan, lattiaa maalatessaan mies yrittää muotoilla mielessään, millä sanoilla hän ilmoittaa vaimolle lähdöstään. Markuksen tytär on viidennen tarinan kertoja. Pian 18 vuotta täyttävä, koulussa menestyvä Matilda, ikätovereistaan irtautunut selviytyjä, joka viettää vapaa-aikansa hevostallilla ja saa petoksella ostettua itselleen puolikkaan hevosen ja äidilleen yllätyksen. Kuudetta tarinaa kertoo kampaaja, joka yhdistää monia muita kertojia. Hänellä on ristinään salaisuus, jonka hän on päättänyt viimein paljastaa miehelleen. Viimeinen episodi sijoittuu köyhään Intiaan, jossa sijaiskohduksi ryhtyneen naisen perhe haaveilee paremmasta elämästä, mutta joutuu petoksen uhriksi. Loppusanoissaan kirjailija muistuttaa, että yksin Intiassa työskenteli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jopa 40 000 sijaissynnyttäjää.

Laitila-Kälvemark kirjoittaa paitsi ajankohtaisista, koko maailmaa koskevista ilmiöistä, myös nykyihmiselle tyypillisistä ihmissuhdekuvioista, haaveista ja asenteista, niiden hinnasta. Romaanissa on jotain samaa kuin Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa, joskin tunnelma on käsinkosketeltavampi, lähempänä, hyvin helposti samaistuttava. Paljon tämä muistutti myös Merete Mazzarellan Marraskuuta toisiinsa nivoutuneine tarinoineen synkässä lähitulevaisuudessa. Ehdottomasti yksi kesän parhaita romaaneja: pidin sen episodimaisesta rakenteesta, jossa palaset loksahtelivat vähitellen paikoilleen, Laitila-Kälvemarkin koruttomasta, hieman dystopiahenkisestä otteesta, sekä hahmoista jotka herättivät monenlaisia tunteita.

Blogitekstejä romaanista löytyy myös Tuijalta, Annelilta, Mailta ja Lukuneuvojalta. Tällä kirjalla sain Helmet-urakkani valmiiksi, sillä se täyttää kohdan 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.

19.7.2017

Naistenviikko: Leena Parkkisen Galtbystä länteen

Naistenviikko jatkuu! Tänään vuorossa nainen, jolta olen lukenut aikaisemmin yhden romaanin. Se oli niin kutkuttava, että halusin lisää. Ja nyt taidan haluta vielä enemmän!

Leena Parkkinen 2013. Teos. 339 sivua.

83-vuotias Karen on kotoisin syrjäiseltä Fetknoppenin saarelta Galtbystä länteen, pirtun salakuljetuksella ja kaivostoiminnalla pystyssä pysyneestä pienestä yhteisöstä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja jossa pärjää, kunhan on tarpeeksi paksunahkainen ja kätevä. Kun Karen aikoinaan pääsi saarelta, hän vannoi ettei palaisi koskaan. Nyt hän on kuitenkin matkalla sinne vuoden -56 Plymouth Furyllaan, mukanaan 17-vuotias raskaana oleva vieras tyttö. Miten hän tähän ajautui? Pelastamaan iranilaistaustaisen tytön huoltoasemaryöstöstä, pakenemaan tämän kanssa saaristoon?

Tämä on Fetknoppen, maksaruohon päällystämä turvasatama, puoli tuntia Korppoon Galtbystä länteen. Paikka jonne kommunistien valta ei yllä. Saari jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Jossa mikään ei muutu. Tytöt eivät katoa.

Lapsena Karenin elämän keskipiste oli hänen isoveljensä Sebastian, pitkäripsinen poika, joka myös kaipasi jonnekin pois. Karenin äiti oli mantereelta ja jaksoi valittaa kohtaloaan koko lyhyen elämänsä. Isästä ei ollut koskaan seuraa, hän pakeni valitusta työhuoneeseensa ja pullon pariin. Saarella kytättiin mitä kukin tekee, mihin ja miten uskoo, millä tavalla pukeutuu. Silti lapsuus oli varsin huoletonta ja kesät suolaisessa merituulessa pitkiä, lapsilla oli kavereita ja tekemistä. Sota varjosti Karenin nuoruutta ja vei Sebastianin pitkäksi aikaa pois. Sodan jälkeen kaikilla oli kova halu aloittaa uudestaan, avioitua, nauttia elämästä. Eräänä kauniina iltana tanssien jälkeen yksi Karenin ystävistä, Kersti, ei palannutkaan kotiin. Viikon päästä hänet löydettiin kuolleena, kuristettuna. Pian vangittiin Sebastian, joka ei jaksanut pitkään vaan tappoi itsensä sellissä. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen on päättänyt, että on aika selvittää, kuka murhaaja oikeasti oli, sillä vanha nainen on varma, ettei se ollut hänen veljensä.

Muistoissaan Karen palaa lapsuuteensa saarella, aikaan ennen ja jälkeen sodan. Hänen on muistettava tyttöjen välisiä salaisuuksia, ensisuudelmia poikien kanssa, äitinsä sairastuminen, kaikessa täydellinen veljensä ja kaikki ne kyläläiset, joilla saattoi olla tekemistä tapahtumien kanssa. Välillä äänen saa Sebastian, hieman outona pidetty nuorukainen, joka vietti salaista elämää opiskeluvuosinaan Turussa, ennen kuin palasi saarelle ja Kersti kuoli. Parkkisen kerronta on nautinnollisen aistikasta. Saaren tuoksuilla ja kasveilla, pula-ajan tai sotaa edeltävän ajan ruoilla ja niiden tuoksuilla on merkittävä rooli. Tyttöjen ja naisten elämässä kankaat, vaatteet ja korut heijastavat aikaansa, venymistä sota-ajan vaatimuksiin ja vähitellen sodan jälkeisten vuosien heräävään muotiin. Parkkisen kieli puhaltaa eloa menneisiin vuosiin ja lukijan aistit herkistyvät.

Välillä ollaan tietysti nykyajassa, jossa äänen saa Azar, Karenin mukaansa tempaama teini. Azarin elämä Tampereen Hervannassa on ollut hyvin erilaista. Maahanmuuttajavanhempien lapsella on koti Suomessa, mutta äidinsä kertomasta Iranista hän ei pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi olla kuin ystävänsä. Samalla tavalla kuin Parkkinen herättää Fetknoppenin saaren ja 1940-luvun eloon, hän sekoittaa myös iranilaisista tavoista ja ruoista makoisat keitokset. Kuten odottaa saattaa, vanhan naisen ja tytön välille syntyy liitto, josta kumpikin hyötyy. Paetessaan yhdessä tarina alkaa muistuttaa dekkaria kaappauksineen ja kaapin kokoisine ryöstäjineen.

Jotta tarina ei vaan kävisi kuivaksi, on Sebastianilla salaisuuksia, jotka paljastuvat vasta Karenin ja Azarin pakomatkalla. 1940-luku oli nimittäin vielä aikaa, jolloin valtavirrasta poikkeava seksuaalinen suuntautuminen oli  rikos. Pienen yhteisön paineessa liian lyhyt hame tai uudet sukkahousut saattoivat aiheuttaa puheita ja paheksuntaa, mutta homoseksuaalisuus oli jotain paljon pahempaa.  Niin, Galtbystä länteen ei todellakaan pääse missään vaiheessa kuivaksi, eikä tapahtumaköyhäksi. Romaani pursuaa tarinoita, mielenkiintoisia hahmoja ja kohtaloita, pintaan nousevia muistoja ja salaisuuksia. Kerronta on eläväistä ja nostaa usein hymyn huulille, sillä kirjan hahmot - naiset etenkin - ovat varsin teräviä suustaan. Romaani on toisaalta historiallinen, toisaalta se antaa myös realistisen kuvan nykypäivästä. Samalla se on kahden tytöm kasvukertomus, ja yllättäen myös hieman jännittävä!

Kirjasta on kerrottu myös blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus ja Mari A:n kirjablogi.

18.7.2017

Naistenviikko: Riikka Pulkkisen Raja

Osallistun naistenviikon lukutempaukseen ja postaan vain naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Lisää haasteestaa täällä. Viikon aloittaa nimipäiväänsä tänään viettävä Riikka Pulkkinen.
 
Riikka Pulkkinen 2013 (2006). Raja. Gummerus. 399 sivua.

Pulkkinen nousi heti esikoisromaanillaan lukevan yleisön tietoisuuteen. Rajasta on kirjoitettu ja puhuttu paljon, siitä on varmasti sanottu jo kaikki olennainen, mutta yritän siitä huolimatta sanoa vielä jotain omaa. Aloitetaan vaikka siitä, että pidin tästä enemmän kuin Totta-romaanista, josta kirjoitin tasan vuosi sitten, niin ikään naistenviikolla Riikan-päivänä.

Miksi pidin enemmän? Kirjoitin vuosi sitten, että Totta "on niin valmiiksi pureskeltu ja siloinen", hahmoista puuttuu säröä ja "tämän olen lukenut ennenkin". Rajassa tunnistan tuon Pulkkisen kielen, joka on viimeisteltyä, huolellista ja kaunista. Tällä kertaa kuitenkin juuri sopivassa määrin. Tietty runollisuus ja haikeus nousee välillä pintaan kuin muistuttaakseen itsestään,  mutta ne eivät ole itsetarkoitus. Rajan lukeminen on miellyttävää, kieli on tasapainoista eikä yritä liikaa.

Romaanissa pohditaan rajan tematiikkaa, fyysisiä kehon rajoja ja ennen kaikkea moraalisia rajoja. Toinen keskeinen naishahmo, Anja, on ollut pitkään naimisissa. Hänen miehensä on menettämässä muistinsa ja asuu jo hoivakodissa. Miehen muuttuminen, suhteen muuttuminen ja yksin jääminen on tehnyt Anjan elämästä raskasta, hän ei näe siinä enää mitään mieltä. Anja on jo valmis jättämään oman elämänsä, kunnes muistaa miehelleen lupaamansa asian. Onko hän valmis ylittämään laissa määritellyn rajan?

Lukion ensimmäistä vuotta opiskeleva Mari pohtii myös kuoleman keinoja, tosin vain unelman tasolla. Hän kaipaa oman ruumillisuutensa rajoja ja painii iälleen tyypillisten kasvukipujen kanssa. Mari rakastuu voimakkaasti äidinkielen opettajaansa Julianiin, joka ei voi vastustaa omaa himoaan nuorta, runollisen älykästä naisenalkua kohtaan. Mari rikkoo itselleen uusia fyysisiä rajoja, mies rikkoo paljon enemmän. Rajoja rikotaan tai ainakin koetellaan muuallakin romaanissa.

Romaanin kerronta etenee neljän kertojan voimin, Anjan, Marin, Julianin ja tämän 6-vuotiaan tyttären, Annin. Annin rooli ja anti teokselle on pohtia pienten tyttöjen välistä kaveruutta, vallankäyttöä joka alkaa jo nuorena, sitä miten varhain lapsi ottaa tehtäväkseen huolehtia ja tasoitella, tunnustella ilmapiiriä ja tarvittaessa alistua, jotta ympäristössä säilyy tuttu tasapaino. Marin elämässä liikutaan osin samoissa tyttöjen välisissä kuvioissa, mutta pääpaino on hänen omassa tragediassaan ja sen seurauksissa. Tragedia onkin yksi romaanin teemoista, erään Antiikin tragedian tulkinta ja sen myötä valinnanvapauden ja kuoleman väistämättömyyden tulkinta. Rajanvetoa sekin.

Marin tragedia on tavallaan kamalan tuttua, moneen kertaan kirjoitettua ja aikuisen näkökulmasta melodramaattista, mutta Pulkkinen on todella taitava niin nuoren kuin vanhemmankin mielen kuvaajana. Jos romaani olisi jäänyt Marin ja Julianin tarinaksi, olisin lytännyt sen alkuunsa liian lapselliseksi. Anjan tragedia sen sijaan saa kyyneleet silmiin ja menee ihon alle. Miten pitkälle sitä onkaan valmis menemään rakkaansa puolesta? Miten kamalalta mahtaa tuntua, kun puoliso menettää otteen muistoistaan ja arjestaan, lakkaa aikomasta ja pelkää suunnattomasti. Anjan rakkaus miestään kohtaan on kaunista ja kestävää.  Suuria teemoja siis, rakkautta ja kuolemaa, moraalia ja onnen rajoja, mutta Raja tuntee omat rajansa ja jää sopivan kokoiseksi, ei paisu liikaa mihinkään suuntaan.

Lisää mietteitä vaikkapa näissä blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut ja Lurun luvut. Helmet-haasteessa kuittaan tällä romaanilla kohdan 6: Kirjassa on monta kertojaa. 

17.7.2017

Helmet 2017: haaste suoritettu!

Helmet-kirjastot ovat haastaneet lukijoita mukaan 50 kirjan haasteeseen nyt jo kolme kertaa. Ensimmäinen vuosi oli minulle eräänlainen harjoitus, sillä hoksasin lähteä mukaan vasta kesken vuoden ja rukkasin sääntöjä itselleni joustavammaksi. Kahdesta seuraavasta vuodesta tämä vuosi oli ehdottomasti helpompi ja aika moni Helmet-haasteen Facebook-ryhmäläisestä on sanonut samaa. Helmet-ryhmä on ollut aivan loistava apu ja ihanaa seuraa. Hyviä vinkkejä löytää milloin vaan!

Erään ryhmäläisen (Kiitos Laura!) laatiman Excel-taulukon avulla olen seurannut, mitkä 50 kriteeristä ovat olleet niitä helpoimpia eli kuinka moni romaani olisi täyttänyt kyseisen kriteerin, ja minkä kriteerien alle on tullut vähiten rukseja.

Ehdottomasti helpoin haastekohta oli numero 47: Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Siihen nimittäin sopivat kaikki lukemani kirjat! Yli kaksikymmentä kirjaa keräsivät myös kriteerit
1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis,
2: Kirjablogeissa kehuttu kirja,
6: Kirjassa on monta kertojaa ja
23: Käännöskirja.

Kohdat jotka keräsivät noin kymmenen kirjaa:
15: Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen,
17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista,
18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa,
20: Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö,
24: Kirjassa selvitetään rikos,
28: Kirja kirjailijalta jolta olet lukenut vain yhden kirjan,
35: Kirjan nimessä on erisnimi,
42: Esikoisteos,
45: Suomalaisesta naisesta kertova kirja ja
49: Vuoden 2017 uutuuskirja.

Kohdat, jotka ovat keränneet ainoastaan yhden tai kaksi kirjaa, ovat
7: Salanimellä kirjoitettu kirja,
9: Toisen taideteoksen inspiroima kirja,
19: Yhdenpäivänromaani,
22: Kuvitettu kirja,
31: Fantasiakirja,
33: Kirja kertoo Intiasta,
36: Elämäkerta tai muistelmateos sekä
46: Oseanialaisen kirjoittama kirja.

Nämä viimeiset kriteerit eivät itse asiassa olleet lainkaan vaikeita, vaikka eivät keränneetkään enempää teoksia. Tilastot kertovat ehkä pikemminkin omasta lukumaustani kuin kriteerien vaikeudesta. Kriteerien ulkopuolelta voin kertoa hieman lisää: Viidestäkymmenestä teoksesta 33 kirjaa on naisten kirjoittamia. Tämä ei ole ihan tietoinen valinta, mutta huomaan että naisten kirjoittamiin on usein helpompi tarttua. Täytyy joskus analysoida paremmin, mistä tämä johtuu... Hieman yli puolet, 29 kirjaa, on kotimaista tuotantoa. Tämä on osin tietoinen valinta parin vuoden takaa, jolloin huomasin että minulla on kammottava aukko kotimaisten kohdalla. Nykyään pystyn jo osallistumaan keskusteluun! Novellikokoelmia löytyy 3, tietokirjoja yksi ja dekkareita yllättäen vain viisi kappaletta.

Ylhäältä tai tästä linkistä pääsee sivulle, jonne olen koonnut haasteeseen lukemani kirjat. Linkeistä pääsee edelleen lukemaan niistä postaamani arviot. Arvioista muutama puuttuu vielä, osan julkaisen tulevalla naistenviikolla.

Suosikkini? Aina yhtä vaikea valinta, mutta tässä muutama ehdokas:
Tiina Laitila-Kälvemark: Seitsemäs kevät (postaus tulossa)
Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (puolueellinen valinta!)      

Helmet-haasteen suorittaminen on aina yhtä ihana tavoite, mutta sen jälkeen iskee tietysti tyhjyys. Onneksi saan jatkaa Facebook-ryhmässä ja olla mukana kun osa jatkaa. Tyhjyydestä seuraa toisaalta myös vapaus, sillä loppuvuodesta ei ole pakko miettiä, mikä kirja kannattaa lukea seuraavaksi! Odotan joka tapauksessa jo uutta, vuoden 2018 haastetta. Toivottavasti sellainen siis tulee vielä! Onnea kaikille muille haasteen jo tehneille tai sen parissa pakertaville!

11.7.2017

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pärttyli Rinne 2014. Noxboox. 213 sivua.

Franz oli alusta asti lämmennyt ajatukselle vapauden puolustamisesta väkivaltaisin yllätyshyökkäyksin, mutta ei ollut oikeastaan tippaakaan kiinnostunut aseista. Lisäksi hän koki kaikki poliittiset ideologiat itselleen vieraiksi ja työskenteli mieluummin olemisen syvätasolla, elämän falsifikaation, rakkauden ristiriitaisuuden ja tosiajattelun luonnonvalinnan tyyppisten pohjakäsitteiden parissa, jotka kirjaan liitettyinä toimivat Uuden Filosofian kulmakivinä.

Tuo kirja on Nietzscheä ja sitä Franz, syrjäytynyt lukiolaisnuorukainen kuljettaa taskussaan. Kirjan ajatukset antavat hänelle voimaa, selkiyttävät ajatuksia silloin kun häiritsevä ympäristö idiootteineen sekoittaa suunnan. Franz on kiinnostunut filosofiasta, mutta kokee ettei hänen tarvitse oppia enää uutta, vaan hänellä on jo kaikki se tieto ja näkemys, joka tekee hänestä ylivertaisen, tulevaisuuden suuren ajattelijan ja seuratun. Franzin ainoa ystävä on Kolehmainen, juntti joka rakastaa aseita.

Franz ei koe olevansa niinkään yksinäinen, vaan eristyksissä. Häntä kiusataan koulussa, hänen on vaikea puhua muiden kuin Kolehmaisen kuullen eikä hänellä ole juurikaan kiinnostusta laskeutua tavallisten lukiolaisten, ei edes vanhempiensa tasolle. Hyljeksyntä on siis tavallaan molemminpuolista. Eräänä päivänä häntä pyydetään kuitenkin treffeille. Franz ihastuu Virpiin, puhuu rakkaudesta ja kiinnostuu myös rakkauden filosofiasta. Pojan on kuitenkin vaikea ymmärtää syitä ihmisten välisille suhteille, joten häneltä jää huomaamatta, että tyttö käyttää häntä vain hyväkseen.

Tietysti, kun eletään teini-ikää, tekojen taustalla vaikuttaa kolmiodraama. Ehkä enemmän kuin Franz haluaisi myöntää. Hän haaveilee uudesta ajasta ja omasta roolistaan siinä, mutta se viimeinen keino, jonka hän ottaa lopulta käyttöön, johtuu loppujen lopuksi nöyryytyksestä, itseinhosta ja huonosta arvosanasta. Nimittäin samaan aikaan kun Virpi vehtaa arkkivihollisen kanssa, Franz väheksyy filosofian kurssin vaatimuksia ja saa esitelmästä kahdeksikon. Se on viimeinen pisara.

Pärttyli Rinteen nimi ja romaanin aihe jäivät mieleeni pari vuotta sitten kirjamessuilla, kun Hesari nosti lavalle esikoiskirjailijapalkintoehdokkaat. Aihe on karmivalla tavalla ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Romaani etenee väistämätöntä kohti hyvin rakennetulla, suorastaan koukuttavalla tavalla. Rinne ei etsi  hahmonsa karmivalle teolle syitä, ei pohdi eikä selittele. Hän esittelee asiat sellaisina kuin ne ovat. Koulumaailma ja nuoret vaikuttavat hyvin todennäköisiltä ja aidoilta, vaikka täytyy sanoa etten pitänyt heistä kenestäkään. Ehkä se oli tarkoituskin. Nuorten välinen draama ihastumisineen ja kiusaamisineen olisi jo sinänsä syy raivostua, mutta omalaatuisen nörttihahmon monimutkainen mielenmaisema luo tapahtumille aivan erityisen sävyn. Franzin perusteellinen filosofian tuntemus ja siihen perustuva ajatustapa teki myös kerronnasta ihan omanlaistaan, joten en ihmettele että Rinne nostettiin kirjamessuilla lavalle. Vaikka tarina on ennalta-arvattava ja sen suunta ilmeinen, se on piristävällä tavalla erilainen. (Jos tällaisesta surullisesta tapauksesta saa käyttää ilmaisua piristävä!)

Kirjasta myös näissä blogeissa: Marjatan kirjaelämyksiä, Reader, why did I marry him?, Amman lukuhetki ja Kirjakaapin kummitus. Helmet-lukuhaasteessa se sopii kohtaan 42: Esikoisteos.

10.7.2017

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahiri 2008. Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth. Suomentanut Kersti Juva. Tammi 2008. 434 sivua.

Lahirin tuotanto on minulle tuttua jo ajalta ennen blogia. Hänen novellikokoelma Tämä siunattu koti teki suuren vaikutuksen, ja romaani Kaima on niin ikään jäänyt hyvin mieleeni. Lahirin teokset ovatkin kahmineet melkoisen määrän palkintoja Atlantin tuolla puolen. Parin vuoden tauon jälkeen on hyvä palata Lahirin tuotantoon jo senkin vuoksi, että Helmetin haasteeseen piti lukea Intiasta kertova teos ja teokset sopivat mainiosti myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Lahirin tuotannossa keskiössä ovat Intian bengalilainen väestö, joita on muuttanut koulutuksen ja paremman elintason perässä Yhdysvaltoihin varsin runsaasti. Lahirin bengalilaiset ovat yleensä koulutettuja, jo kotimaassaan parempaa keskiluokkaa, eivätkä elä Yhdysvalloissakaan mitenkään vaatimattomasti. He tekevät kuitenkin ahkerasti töitä elintasonsa eteen eikä mikään tule ilmaiseksi. Vanhemmat odottavat lastensa saavuttavan vähintään ylemmän korkeakoulututkinnon ja arvostetun paikan työelämässä. Samalla bengalilainen yhteisö pitää kiinni perinteistään, vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta ja aiheuttaakin paljon sukupolvien välisiä kahnauksia. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista kertovassa kirjallisuudessa rinnastakin Jhumpa Lahirin tuotannon usein Chimamanda Ngozi Adichien teoksiin. Niissä on paljon samaa, yleismaailmallista juurtumiseen liittyvää problematiikkaa ja tarkkanäköistä perheiden ja ihmissuhteiden kuvausta.

Tuoreen maan kahdeksan novellia ovat jouhevaa luettavaa. Lahirin näennäisen rauhallisen kerronnan alla piilee väkeviä tunteita ja draamaa. Samalla ne ovat jykevästi kiinni arjessa ja elämän valinnoissa. Arjen pienet kysymykset kohtaavat suuren mittakaavan herkullisella tavalla. Menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen ja vaikka nuoremmalla polvella olisi jo tarve luoda uutta ja elää nykypäivää, ilman juuria eivät hekään pärjää. Usein nuorempi polvi ymmärtää vanhempiensa ajatusmaailman ja valinnat, mutta heidän väliinsä jää kielten ja kulttuurien yhteentörmäyksen synnyttämä juopa ja kommunikointi on haastavaa. Ulkopuolisuuden tunne on jatkuvasti läsnä ja tuo koomisella tavalla esiin amerikkalaisen/länsimaisen kulttuurin itsestäänselvyytenä pidettyjä piirteitää.

Sukupolvien yhteentörmäysten lisäksi novelleissa tarkastellaan myös parisuhdetta, yhteenkasvamista ja opettelua, tunteiden väljähtämistä ja avioliittoon kuuluvia velvollisuuksia. Tuoretta maata on helppo lukea novelli kerrallaan, vaikka silloin tällöin, enkä minäkään lukenut teosta yhteen soittoon. Lahirin kerronta on hienovaraista ja vaikka teemat ovat melko suuria, niin kieli kuin tunnelma pysyttelee tiukasti kiinni maanpinnalla. Lahirin kieli on rikasta, mutta hän ei kikkaile eikä koruile. Päinvastoin, hänellä on uskomaton kyky sanoa paljon hyvin vähäeleisellä tavalla. Siinä ehkä yksi syy, miksi tarinat kestävät ja jopa vaativat hidasta luentaa.

Tuoreesta maasta on kirjoitettu myös blogeissa Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena ja Kirjakaapin kummitus.