27.12.2016

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Liane Moriarty. 2010. Englanninkielinen alkuteos What Alice Forgot. WSOY 2016. Suomentanut Helene Bützow. 495 sivua.

Esitin joulupukille kolme kirjatoivomusta. Yksi niistä oli Liane Moriartyn tuorein suomennos Nainen joka unohti. Luin tasan vuosi sitten tämän australialaisen kirjailijan teoksen Mustat valkeat valheet ja ihastuin kovasti. Täältä voit lukea, miksi. Tämänkertainen teos oli tunnistettavalla tavalla Moriartyn tekstiä ja maailmaa, mutta siitä jäi puuttumaan se sarkastisen terävyys ja hahmojen herkullinen itseironisuus, josta sain kiksejä vuosi sitten. Siitä huolimatta teoksessa oli jotain erittäin koukuttavaa ja nautinnollista.

Alicesta on tullut kymmenen vuoden aikana kolmen lapsen äiti, kiireinen ja hoikka, juoksusta nauttiva jokapaikan aktiivi, jota naapurustossa ihaillaan ja vihataan. Hänellä on menestyneen miehensä ansiosta upea koti, varaa personal traineriin ja ylellisiin asuihin, eikä hän unohda laittautua viedessään lapsiaan kouluun ja lukuisiin harrastuksiin. Kiire ja arvostuksen puute ovat kuitenkin näivettäneet avioliiton, ennen niin suloisen parisuhteen, ja Alice on eroamassa miehestään. Kunnes hän lyö päänsä kuntosalilla ja menettää muistinsa. Alice ei muista mitään, mitä kymmenen vuoden aikana on tapahtunut: hän ei muista lapsiaan, hän ei muista eroa, hän ei tiedä miksi välit mieheen ja rakkaaseen siskoon ovat viilenneet.

Ensimmäisten päivien aikana Alicen on opeteltava nykyisen arkensa rutiinit uudelleen ja ennen kaikkea tutustuttava lapsiinsa. Vielä kymmenen vuotta sitten lapsekkaan huolettomasta, luottavaisesta ja rakastuneesta nuoresta Alicesta on tullut sietämätön ja kipakka ihminen, jota hän itse ei voi sietää. Raskainta heräävälle Alicelle on ymmärtää, miksi avioliitto on hajalla. Nainen päättää tehdä kaikkensa selvittääkseen ongelman ja saadakseen miehensä takaisin. Samalla hänen täytyy päästä kärryille siskonsa elämästä ja ongelmista, äitinsä uudesta avioliitosta ja lastensa luonteenpiirteistä. Eikä aikaa ole paljon, sillä kiireinen arki ei ole muuttunut miksikään ja megamarenkitapahtuma lähestyy uhkaavasti.

Kuten edellisessäkin teoksessa, tässäkin tarinassa on keskiössä naisia ruuhkavuosien keskellä. Alakouluikäisten lasten arki, koulumaailma ja harrastusrumba tekevät äideistä väsyneitä, kilpailuhenkisiä ja armottomia. Vain he tietävät, mikä on lapselle parasta. Vain he pystyvät kaikkeen, mitä nykyelämä vaatii perheiltä. Samassa tilanteessa on myös Alice. Muistinmenetys saa hänet kuitenkin kyseenalaistamaan tuon kaiken hässäkän ja kireyden mahdottomuuden, rentoutumaan ja vaatimaan sekä itseltään että ympäristöltään vähemmän.

Teoksessa on runsaasti teemoja, jotka ovat monille 30 - 40-vuotiaille ajankohtaisia ja jopa kipeitä aiheita. Alicen sisko muun muassa kamppailee pitkäksi venyneen lapsettomuuden kanssa. Ja vaikka Moriarty - ainakin minun näkökulmastani - käsittelee näitä teemoja hyvin uskottavalla ja vahvalla otteella, ikään kuin kokemuksen tuomalla varmuudella, pystyy hän samalla tarkastelemaan niitä myös ulkopuolelta käsin. Ehkäpä juuri siitä syystä minäkin nautin hänen teoksistaan, vaikkeivat nuo teemat kosketa minua henkilökohtaisesti. Moriartyn tyyli on ihanan raikasta, eläväistä ja oivaltavaa, ja hänellä on veikeä taito suhtautua arjessa itsestäänselvyyksinä pidettyihin yksityiskohtiin ironialla ja jopa pienellä anarkialla.

Varsin pitkään teokseen tuo keveyttä tyylin lisäksi myös näkökulmien ja tekstilajien vaihtelu. Alicen näkökulman lisäksi ääneen pääsee hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa kotitehtävää, eräänlaista päiväkirjaa terapeutilleen ja hänen "isoäitinsä" Frannie, joka pitää blogia netissä ja saa kommentteja lukijoiltaan. Pidin kovasti tavasta, jolla heidän versionsa erottuivat "perustekstistä".

Se, mikä sai minut ahmimaan kirjan, oli tietysti hyvinkin pinnallinen ja viihteellinen halu saada tietää, miten Alicen rakkauselämän käy. Vaikka Moriartyn teoksissa on paljon asiaa, luokittelen ne kuitenkin aika viihteelliselle tasolle ja nautin siitä, miten aivot ovat tavallaan narikassa pari päivää. Lukeminen on helppoa - joskin kulutin muutaman nenäliinan -, tarina on loppujen lopuksi hyvin ennalta-arvattava ja useat hahmotkin melko kliseisiä. Silti, jotain taikaa Moriartyn kynässä aina on.

Kirjaa on luettu melko paljon blogeissa, mm. näissä: Amman lukuhetki, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.

2 kommenttia:

  1. Minusta Moriartyn teokset (ne kaksi, jotka olen lukenut) ovat onnistunut yhdistelmä viihteellisyyttä ja syvempiä teemoja. Höttöviihdettä en oikein nykyään tahdo jaksaa, mutta Moriartyn kynänjäljestä pidän kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Uskon, että luen seuraavankin suomennoksen (Tavalliset pikku pihajuhlat julkaistaan 2017) :)

      Poista