16.10.2017

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen 2017. Palm Beach Finland. Like. 332 sivua.

Aika hurvatonta on meno Tuomaisen uutuusteoksessa, joka jatkaa tyylillisesti samoilla aineksilla kuin edeltäjänsä Mies, joka kuoli. Dekkarihenkisen tarinan rikokset ovat sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, joka molemmat toteutushaarat lepäävät täydellisten amatöörien harteilla. Palm Beach Finland on hauska, aika pimeä ja samalla terävän tarkkanäköinen. Huumori on mustaa ja kumpuaa tolvanoista, intohimoisista yrittäjistä, yltiöoptimismista ja tasapainottavasta annoksesta lakonisuutta.

Tuomaisen henkilöhahmot olivat taitavalla tavalla huvittavia jo edellisessä teoksessa, joten tätä lukiessa ei tullut yllätyksenä, miten kaksi keski-ikäistä lapsuudentoveria pystyy ryssimään lähes kaiken suunnitellun. Jos he tavoittelevat tappoa, se ei onnistu, mutta ruumiita syntyy kyllä vahingossa. Niinpä pieneen rannikkokuntaan palaava Olivia Koski törmää sotkuun ja ruumiiseen vanhan huvilansa eteisessä. Uhri ei ole paikallisia ja pitäjään saapuukin pian tämän velipuoli, kosto mielessään. Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, kuka on teon takana. Mitä seuraakaan siitä, kun mies lupaa kymppitonnin sille, joka tietää jotain ratkaisevaa!

Murhaa yrittää selvittää myös Jan Nyman, undercover, joka vuokraa asunnokseen pienen mökin meren rannalta, Palm Beach Finlandista. Yrityksen omistajalla Jorma Leivolla on vakaa aikomus nostaa kaunis rantakaistale Nizzan tasoiseen maineeseen. Menestyksen esteenä on ainoastaan Olivia Koski, jonka huvila seisoo väärällä niemellä.

Soheltamisen lisäksi romaani sisältää sopivan annoksen ihastumisia, hyväksikäyttöä, kunnianhimoa ja Suomen kaunista, joskin koleaa kesää, jopa ripauksen isoäitien välistä erotiikkaa. Tuomainen kuljettelee juonta varmalla otteella, aikaansaa pieniä naurunpyrskähdyksiä ja lämpimiä tunteita. Sofi Oksanen vertaa teosta Fargoon, ja kyllä, jos pitää Fargosta, pitää varmasti tästäkin. Tyyli on hyvin samanlainen.

Tarkkanäköisen teoksesta tekee se, miten Tuomainen löytää meistä tavallisista ihmisistä juuri ne piirteet ja ainekset, joista leipoa herkullisia hahmoja. Tyypit ovat arkisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loistavia. Heidän välisensä kommunikaatio on nasevaa ja luontevaa, heidän haaveensa ymmärrettäviä. Ymmärrettävää on myös se, etteivät unelmat toteudu, varsinkaan jos hissi ei aina nouse perille asti.

Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä. Ja että unelmista eroon pääseminen tarkoitti joskus samaa kuin vankilasta vapautuminen.

Lisää bloggauksia kirjasta: Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

12.10.2017

Harlan Coben: Petät vain kerran

Harlan Coben 2016. Englanninkielinen alkuteos Fool Me Once. Suomentanut Salla-Maria Mölsä. Minerva Kustannus 2017. 389 sivua.

Amerikkalaiset jännärit eivät nykyään lukeudu ihan suosikkeihini, mutta välillä on ihana rentoutua kirjan kanssa, jonka bestsellerjännärilaatuun voi luottaa. En ole lukenut Cobenin teoksia aikaisemmin, mutta jostain bongasin tämän kirjan suositukset, ilmeisesti jostakin Facebook-ryhmästä. Takakannen mukaan Coben on yksi maailman menestyneimmistä trillerikirjailijoista, häntä on käännetty laajalti ja Petät vain kerran -teoksesta on tekeillä elokuvakin.

Miksi amerikkalaiset eivät ole dekkarilistani kärjessä? Luin niitä nuorempana paljon, mutta nykyään nautin enemmän rauhallisen kotoisasta tyylistä, arkisista hahmoista ja jopa hivenestä huumoria. Pieni annos mystiikkaakaan ei ole pahitteeksi. Dekkarimaustani lisää vaikkapa toissakesäisestä postauksestani Minä ja dekkarit. Useissa amerikkalaisjännäreissä minua häiritsee liian kauniit ja täydelliset hahmot tai vaikkapa isänmaallisuus, ainekset joita löytyy tästä Cobeninkin teoksesta. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos odotin nopeaa tempoa, takaa-ajoja ja raakuutta, niitä en saanut. Siitä plussaa. Kehuja myös yllättävistä käänteistä, jotka oikeasti toimivat ja pitivät jännitystä yllä.

Erikoisjoukkojen pilotti Maya Burkett kärsii sotatraumoista. Hän painii yöllä painajaisten kanssa ja pelkää mielenterveytensä rakoilevan. Hänen miehensä murhataan puistossa, eikä Maya uskalla luottaa enää kehenkään. Myös hänen siskonsa on murhattu vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Selviääkö Maya parivuotiaan tyttärensä kanssa? Selviääkö hänen lankonsa kahden kouluikäisen lapsen kanssa, vai hakeeko tämä lohtua pullosta? Kun Maya saa lastenhoitajansa kiinni yllättävästä teosta, on hänen pakko alkaa selvittää, mitä kaikkea hänen miehensä ja siskonsa kuolemien taustalla on. Miehen vauras perhe elää omaa kulissielämäänsä, mutta kulisseja on pakko hieman horjuttaa, jotta totuus selviää. Ennen kuin salaisuudet paljastuvat, Mayan täytyy vierailla vanhassa eliittikoulussa ja rikkaiden kuntoutuslaitoksella, löytää kadonneen poliisin ruumis ja päättää, voiko luottaa ihmiseen, joka vielä vähän aikaa sitten parjasi hänen päätöksiään julkisesti.

Petät vain kerran päättyy varsin omintakeisella tavalla. Ratkaisu ei ole se ilmeisin, vaikka loppuun hieman siirappia mahtuukin. Tarinassa päästään pitkälle ennen kuin lukija alkaa ymmärtää Mayan pelottavaakin tunteettomuutta ja selviytymistä rakkaidensa kuolemasta. Ehkä kyse ei loppujen lopuksi olekaan tunteettomuudesta, vaan jostain ihan muusta. Ehkä hänen mielensä on sittenkin todella järkkynyt. Coben itse kiittää järjestöä, joka tarjoaa apua asevoimissa palvelleille ja heidän läheisilleen. Kirja onkin heille eräänlainen tunnustus siitä arvokkaasta ja rohkeasta työstä, jonka vuoksi niin monen mieli on murtunut.

Kaiken kaikkiaan siis hyvinkin kelvollinen ja toimiva pakkaus! Lue myös, mitä Leena Lumi on siitä kirjoittanut.

2.10.2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones 2012. Englanninkielinen alkuteos The Uninvited Guests. Suomentanut Marianna Kurtto. Otava 2017. 294 sivua.

Sadie Jonesin teokset on suomennettu hassussa järjestyksessä ja kirjailija onkin ehtinyt nauttia mainetta ja kunniaa kotimaassaan Britanniassa jo pitkään ennen huomiota Suomessa. Kutsumattomat vieraat on hänen kolmas romaaninsa (neljästä), ja niin ikään kolmas käännetty teos. Pari vuotta sitten blogimaailmassa huokailtiin Kotiinpaluun vuoksi. Se asetti Jonesin heti sellaiseen asemaan, että sen jälkeen suomennetuilta teoksilta on odotettu paljon. Ehkä rakkaus oli totta sai myös kovasti kehuja, vaikken minä sille niin lämmennytkään. Nyt luettuani kolmannen teoksen olen hieman hämilläni. Jones on uskomattoman monipuolinen ja taitava, sillä kaikki kolme ovat keskenään ihan erilaisia. Jos jotain yhteistä pitäisi löytää, se on varmaankin lahjakkaassa kerronnassa. Tarinat kulkevat eteenpäin kiehtovalla tavalla, pidit hahmoista tai et. Sivuja on pakko käännellä eteenpäin nopeaa tahtia vaikka tarina olisi kuinka outo, kuten Kutsumattomissa vieraissa.

Eletään 1900-luvun ensimmäisiä vuosia ja Emerald Torrington on täyttämässä kaksikymmentä vuotta. Sternen maalaistalossa, jota hänen perheensä rakastaa syvästi, järjestellään juhlia hänen kunniakseen. Päivää varjostaa kuitenkin pelko, etteivät perheen rahat enää riitä suuren talon ylläpitoon. Juhliin on kutsuttu Emeraldin ja tämän veljen Clovisin lapsuudenystävät, vaikkei heistä taida kukaan oikein enää pitää. Mukana on myös naapuri, nuori ja menestyvä maanviljelijä, sulhasainesta. Emeraldin äiti Charlotte ei ole emäntä parhaasta päästä, joten vastuu illasta lankeaa tyttären ohella keittiön puolelle, jossa Florence Trieves hallitsee rautaisella otteella.

Iltapäivällä uutinen läheisen sivuraiteen rautatieonnettomuudesta kantautuu Sterneen ja talo joutuu vastaanottamaan kymmenkunta - ei kun parikymmentä, vai oliko heitä enemmänkin - kolmannen luokan matkustajaa siksi aikaa, että rautatieläiset saavat heidät kuljetettua eteenpäin. Emerald vieraineen ei jaksaisi keskittyä kutsumattomien vieraiden holhoamiseen, joten nämä teljetään arkihuoneeseen odottamaan. Juhlaväellä on nimittäin parempaakin tekemistä: pukeutuminen ja hiusten laittaminen saattaa viedä tunteja. Kutsumattomien joukossa taloon on kulkeutunut kuitenkin mies, joka kietoo isäntäväen pian pauloihinsa ja juhlat pääsevät alkamaan.

Loppuillasta talossa raikaa laulu, ylläkerrassa piilottelee pieni poni, äiti Charlotten järkyttävä menneisyys on paljastettu kaikille, ruoka on loppunut ja nuoret juhlijat ovat päästäneet suustaan toisiaan syvästi loukkaavia totuuksia. Tapahtumien keskiössä on vuoroin keittiö, vuoroin ruokasali, talon pimeät nurkat, juhlavieraat ja kutsumattomat vieraat nuhjuisine olemuksineen. Sadie Jones keittää sopan, jossa maistuu englantilainen kartanoromantiikka, makaaberi huumori, hevosenkakka, kuolleet ja elävät, maukkaat ateriat ja kaatosade.

Kutsumattomissa vieraissa on englantilaisille maalaisromaaneille tyypillistä luonnon rehevyyttä, tuoksuja ja kauneutta. Se on myös herkullinen (adjektiivivalintani on ehkä sopimaton!) kuva ajasta, jolloin ihmisen oli lähes mahdotonta poiketa säädystään. Etenkin naisten mutta miestenkin on ajateltava mitä sanoo, miten sanoo, kenelle sanoo, kuka aloittaa viinin kaatamisen ja kenen vieressä on soveliasta istua. Tässä yllättävässä romaanissa rajoja kuitenkin rikotaan ja säädyllisyys saa näpäytyksen. Melko tavanomaisen tuntuisena alkanut romaani muotoutuu vähitellen tarinaksi, jota ei voi kuin ihailla hämmentyneenä.

Lue myös, mitä blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä sanotaan! Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

23.9.2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg 2017. Amandan maailmat. Like. 136 sivua.

Olen lukenut Sahlbergilta aikaisemmin vain yhden teoksen, Tammilehdon. Teos teki suuren vaikutuksen ja muistuttaa tasaisin väliajoin, että Sahlbergia pitäisi lukea lisää. Kun Amandan maailmat vastikään julkaistiin, laitoin sen saman tien kirjaston varausjonoon. Tammilehtoon verrattuna kirja on hyvin pieni, muttei suinkaan ihan kevyt lukea.

Amanda on iäkäs yksineläjä, asuu edelleen mökissä jossa hän syntyi, talossa johon ei ole vedetty sähköjä, sisävessaakaan ei ole. Amanda on kyntänyt pihansa pelloksi, joten perunoita, sipuleita ja porkkanoita riittää talvenkin yli. Lähes ainoa kontakti ulkomaailmaan on naapuri, Jansson, leskimies, joka raportoi Amandalle maailman menot ja taitaapa hänellä olla naisenkaipuutakin. Amanda itse ei ymmärrä maailmaa ihan samalla tasolla kuin moni muu, mutta sitkeyttä häneltä ei puutu.

Amandan maailma muuttuu, kun nuori pojankoltiainen varastaa hänen rahansa pankkiautomaatilla. Amanda vie sittiäisen kotiinsa ja pian laiha nuorukainen asettuu taloksi, ainakin öiksi. Sillä lapsi herättää vanhuksessa tunteita, jotka lämmittävät ja pelottavatkin. Lapsi on yksin maahanmuuttaneita ja tuntemattomasta syystä vainon kohteena, myös Amandan luona ollessaan. Näin nainenkin ajautuu keskelle vihaa, yhteenottoja ja kaaosta.

Amanda on toki jo pitkään pannut merkille kukkulan laelta katsellessaan, että maailma on luhistumassa. Pakolaisten tulo nopeuttaa muutosta. Kuten Amandan, meidänkin on usein vaikea ymmärtää, miten asiat lähtivät liikkeelle ja mihin muutos vie. Yhteisöt reagoivat muutokseen eri tavoin, on Jansson joka alkuun demonisoi vieraat, mutta päätyy lopulta majoittamaan muutaman. On Amanda joka luottaa moraaliinsa ja tunteeseen, että heikkoa on autettava.

Kulttuurien yhteentörmäys ja ihmisen rajallisuus muutosten edessä ovat pienen teoksen kantavia teemoja. Lukiessa oli kuitenkin pakko pysähtyä myös Sahlbergin kielen äärelle. Jo Tammilehdossa ihailin hänen kykyään kuvailla ihmisiä ja ympäristöä. Amandan maailmoissa kuvaus kutistuu lähemmäksi ihmistä ja ruumista, mutta sen merkitys on tärkeä. On tuulettomana ja harmaana ajassa vaeltava päivä, on vanhan miehen hengitys, kuin saha hänen rinnassaan joka kuulosti pihkaiselta. Ja Amandan lonkka, joka kiljaisi kun hän vääntyi jatkamaan matkaansa.

Lisää Amandasta näissä blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella.

22.9.2017

Arvotaan lippuja Turun kirjamessuille!

Kirja hyllyssä sai tänään arvottavakseen kaksi kutsua Turun kirjamessuille. Kutsu oikeuttaa kertakäyntiin messuilla 6. - 8.10.2017 Turun messukeskuksessa.

Jos haluat osallistua arvontaan, lisää nimesi ja jokin yhteystieto alle kommenttikenttään tai vaihtoehtoisesti blogin Facebook-sivuille. Suoritan arvonnan onnettareni avulla torstaina 28.9. klo 18.00. Kaikki siihen mennessä ilmoittautuneet pääsevät mukaan. Postitan liput onnekkaille mahdollisimman pian.

Tutustu Turun kirjamessujen upeaan ohjelmaan tästä.

21.9.2017

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Giolito. 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Störst av allt. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 414 sivua.

Viime aikoina on käsiini sattunut enemmän tai vähemmän rankkoja tarinoita, eikä se tämäkään ihan kevyimmästä päästä ollut. Kiinnostukseni heräsi etukannessa olevasta "leimasta", joka kertoo kirjan olleen Ruotsin paras rikosromaani 2016. Ruotsalaiset todellakin taitavat rikosromaanien kirjoittamisen. Tästä teoksesta täytyy kuitenkin heti alkuun todeta, että ihan perusdekkarista eikä -jännäristä ole kyse. Suurin kaikista on nimittäin oikeussalidraama, jonka päähenkilö, syytetty ja minä-kertoja on vasta 18-vuotias lukiolaistyttö.

Maria "Maja" Norbergia syytetään murhaan yllyttämisestä, avunannosta murhaan, murhan yrityksestä sekä murhasta. Mikä on ajanut nuoren naisen siihen pisteeseen, että hänet löydetään koulunsa luokasta, pidätetään ja viedään vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä yhdeksäksi pitkäksi kuukaudeksi?

Romaania voisi kehua varsin kunnianhimoiseksi ja perusteelliseksi, toisaalta ehkä hieman liiankin. Se ei nimittäin tyydy kuvailemaan yksityiskohtaisesti pelkästään oikeussalin tapahtumia tai asianajajien työtä, vaan se pureutuu syvälle teinien maailmaan, nuoriin ihmissuhteisiin, vääristyneisiin perhesuhteisiin, katkeruuteen, masennukseen, välinpitämättömyyteen ja velvollisuudentuntoon. Päähenkilönsä kautta romaani kuvaa taitavasti sitä, mikä nuoren voi ajaa itsetuhoon ja kostoon. Koulusurmista kertoo myös kesällä lukemani Pärttyli Rinteen Viimeinen sana, mutta siinä missä Rinteen hahmot ovat syrjäytymisvaarassa olevia teinejä, Persson Gioliton nuoriso on saanut elää materiaalisessa yltäkylläisyydessä ja käydä eliittikouluja.

Vauraus onkin tavallaan aika herkullinen ympäristö, sillä se mahdollistaa skandaalinomaiset allasbileet, lomat huvijahdilla Välimerellä, huumeiden käytön ja vanhempien vääristyneen vallankäytön. Majan muistot viimeisestä lukiovuodesta ja poikaystävästä Sebastianista ovat kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta. Hillitön rakastuminen, koulun seuratuin pari ja fyysinen läheisyys muuttuvat talven mittaan itsetuhoisuudeksi, päihteiden väärinkäytöksi ja sairaaksi suhteeksi, jota pitää pystyssä vain huoli toisen elämänhalusta.

Maja kertoo koulusurmia edeltäneiden kuukausien tapahtumista vähitellen, eikä tietenkään paljasta lukijalle liikaa kerralla. Koukkua pitää yllä jännitys siitä, kuka loppujen lopuksi ampui, ketä ja miksi. Tässä tarinassa taustalla ei ole koulukiusaaminen taikka pettymys rakkaudessa, vaan (ja nyt voit lopettaa lukemisen ellet halua tietää liikaa!) narsistisen isän loppuunajama poika, jolla ei viimeisen nöyryyttävän yhteenoton jälkeen ole enää mitään roolia maailmassa. Silmänsä ovat sulkeneet opettajat ja naapurit, jäljellä on vain Maja. Majan mukaan suurin kaikista ei ole rakkaus, vaan kuolemanpelko, mutta tarinan opetus taitaa kuitenkin olla päinvastoin, suurin kaikista on rakkaus. Suurta on myös syyllisyys ja se, ettei pystynyt estämään.

Jos kaipaat erilaista ruotsalaista rikosromaania, tässä voisi olla hyvä vaihtoehto! Lue myös, mitä blogeissa Amman lukuhetki, Lukuneuvoja, Kirjasähkökäyrä tai Kirjakaapin kummitus sanotaan.

18.9.2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava 2017. Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus. 229 sivua.

Selja Ahavan tuore romaani on saanut runsaahkosti huomiota ilmestyttyään, ja monesta syystä. Kirjan teema ja tarina ovat kirjoittajalle omakohtaisia ja varsin tuoreita. Transsukupuolisuus kirjallisuudessa on myös sinänsä melko ajankohtainen ja tuore ilmiö. Uskon, että moni myös ehti jo odottaa, milloin Ahava julkaisee lisää, sillä hänen edellinen teoksensa, kaunis ja pidetty Taivaalta tippuvat asiat ylsi Finlandia-ehdokkaaksi asti.

Puolison transsukupuolisuus tulee kirjan minä-kertojalle yllätyksenä, eikä teos keskitykään transsukupuolisuuteen sinänsä, vaan kertojan, parisuhteen toisen osapuolen, tunteisiin. Miltä tuntuu, kun kymmenen yhteisen vuoden jälkeen puolisosta paljastuu ominaisuus, joka mullistaa maailman?

Kertoja kuvaa, kuinka hän joutuu seuraamaan puolisonsa muutosta, tämän varovaista innostusta, uuden löytämistä ja uuden olemuksen rakentumista. Samalla viereltä katoaa se mies, jota hän rakastaa. Tilalle kasvaa vieras nainen. Viimeiseen asti kertoja yrittää muistaa miehensä ihon, sen yksityiskohdat, kosketuksen, tuoksut, äänet ja rajat ennen kuin ne vähitellen katoavat. Nainen haluaisi ruumiin haudattavaksi, paikan jossa surra menetystä, mutta sellaista hän ei saa. Hän sinnittelee puolisonsa rinnalla, he kertovat muutoksesta yhdessä kaikille, hän auttaa vaateostoksilla, mutta peilistä näkyy mustat silmänaluset ja itkun turvottamat silmät.

Omakohtaisen menetyksen rinnalle nousee allegorinen kuva Kolumbuksesta ja tämän matkasta kohti Intiaa, kartan hahmottamisesta ja uudelleen piirtämisestä, löytämisen ilosta ja oman maailman hajoamisesta. Miten on mahdollista nimetä uusia alueita, suunnata varmana eteenpäin, kun on koko ajan ollutkin väärässä maanosassa? Mikä kaikki hänen miehessään oli totta?

Teoksen keskiössä on siis kertoja ja hänen surunsa muutoksen ja eron lähestyessä, kirjailijalle omakohtainen tragedia. Vähemmän huomiota saa se toinen, se muutosta tarvitseva ja siihen lähtevä puoliso, joka on piilotellut sukupuolisuuttaan neljäkymmentä vuotta. Hänen historiaansa avataan hieman, hänen kokemuksiinsa viitataan vain vähän. Ulostulo on ollut varmasti hänelle valtavan suuri, pelottava ja mullistava asia, mutta sitä ei teoksessa käsitellä. Näkökulma on täysin kertojan, ja siinä kirjailija on valinnut puolen, jota ihan kaikki lukijat eivät purematta niele.

Ahavan teos on kipeä ja rankka, ja sai ainakin minut kyynelehtimään, pohtimaan omia parisuhteitani, eroja ja rakkautta. Vaikka teksti on nidottu varsin väljäksi ja sen lukeminen on hurmaavan jouhevaa, en pystynyt ahmimaan sitä kerralla. Ihon alle ja sydänalaan pureutuva teksti pakotti etenemään hitaasti. Kieli on luonnollista eikä yritä yhtään liikaa. Silti se onnistuu olemaan kipeän kaunista ja surullisessa suorasanaisuudessaan ankaran toteavaa, brutaaliakin. Teksti huutaa kaipuuta, tuskaa ja menetystä. Tällä kertaa en kirjoita tämän enempää, mutta lisää arvioita löytyy vaikkapa Kirsiltä, Tuijalta, Ompulta ja Lauralta.