20.6.2017

Merete Mazzarella: Marraskuu

Merete Mazzarella 2004. Ruotsinkielinen alkuteos November. Suomentanut Raija Viitanen. Tammi. 231 sivua.

Ensimmäinen Mazzarella luettuna ja olen todella tyytyväinen. Joku on joskus häntä kehunut - varmasti monikin! - ja alelaarista mukaan tarttui pienikokoinen pokkari, josta tuntui olevan helppo aloittaa. Takakannessa minua kiehtoivat sanat "neljän tarinan teos --- elämänpolut risteävät kohtalonomaisella tavalla". Tällainen rakenne on aina kiehtonut.

Niin, kyseessä on siis neljän ihmisen pienet tarinat. Ensimmäisenä tapaamme vanhenevan julkkiksen, Candidan, joka tarkkailee herkeämättä ikääntyvää vartaloaan ja muuttuvaa kauneuttaan. Hän elää kuin olisi jatkuvassa valokeilassa vaikka moni on kai hänet jo unohtanut. Nainen kirjoittaa kolumnia naistenlehteen, itsestään, eteerisistä ajatuksista, elämänohjeista ja perheensä naisista. Usein hänen tekee mieli tekstittää omaa arkeaankin. Candida on pohjimmiltaan kamalan epävarma, hämillään ikääntymisestään ja nuorempien sukupolvien maailmasta ympärillään.

Toinen tarina kertoo liikemiehestä joka on matkalla Atlantin yli New Yorkiin tapaamaan nuorta naista, johon on ihastunut. 66-vuotiaalla liikemiehellä on vuosikymmeniä kestänyt avioliitto, mutta arjessa ei taida olla enää rakkautta eikä läheisyyttä, lapsiakaan ei siunaantunut. Mies edustaa sukupolvea, jonka karski huumori ja julkea sovinismi poikkeavat uuden sukupolven hipsterimiehistä, pätkätöistä ja terveellisistä elämäntavoista. Karskin pinnan alla on niin ikään epävarma, ikääntyvä, yksinäinen ihminen.

Kolmannessa tarinassa nuori nainen Vöyristä tekee yötöitä nettipalvelussa New Yorkissa. Jää hieman epäselväksi, mitä hän tekee, mutta kriteerit ovat tiukat: naisilla täytyy olla tietynlainen ulkonäkö, tausta ja tavat. Heidän tekemisiään vahditaan eivätkä useimmat asiakkaat tiedä keitä he oikeasti ovat. Vain superetuasiakkailla on mahdollisuus ottaa heihin henkilökohtainen yhteys. Tyttö pitää onneksi yhteyttä mummuunsa, muuten tuntuu kuin hän olisi täysin irti reaalimaailmasta.

Viimeisen tarinan päähenkilö on 58-vuotias työpaikkansa menettänyt historianopettaja, joka tekee tiliä elämästään ja suhteestaan äitiinsä, hieman isäänsäkin jonka menetti lapsena, sekä naiseen joka pikaisesti piipahti hänen elämässään joskus. Miehellä ei tunnu olleen muita siteitä. Hän on varannut ajan tanatologille, lääkärille jonka kanssa voi suunnitella tulevan kuolemansa yksityiskohdat.

Mazzarella kirjoittaa ihmisistä lähitulevaisuudessa, itse asiassa vuonna 2012, yhteiskunnassa jossa moni asia on mennyt pelottavaan suuntaan, sellaiseen suuntaan joka on kuitenkin kamalan helppo aavistaa sen perusteella mikä nykyajassa kauhistuttaa. Viittaukset tuohon tulevaisuuteen ovat aavistuksenomaisia, eivätkä luo niin selkeää taustaa kuin moni varsinainen dystopia tai scifi-teos. Parhaimman kuvan tuosta maailmasta saa vasta viimeisessä tarinassa, jossa vanhuus ja kärsimykset on poistettu ja kuolema ulkoistettu siitä huolehtiville yrityksille. Keskeistä tarinoissa on kuitenkin myös se, mitä nämä neljä ajattelevat elämästään nyt, miten tähän on tultu ja mikä olisi voinut olla toisin. Miksi he kaikki ovat niin hukassa? Ensimmäisestä tarinasta tuli kovasti mieleen Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi. Samalla tavalla jullkisuudenkipeät naiset peiliensä edessä.

Mazzarellan tyyli kirjoittaa on pinnalta kevyen satiirista ja mutkatonta, vaivatonta. Pinnan alla on tietysti raskaita, elämänmittaisia asioita ja kritiikkiä nykyajan itsepetosta, välineellistämistä ja vääriä jumalia kohtaan. Tällaista tekstiä luen mielelläni!

Kirjasta on kertonut myös Kirsi kirjanurkassaan. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertovat kirja.

16.6.2017

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelä 2015. Tyttö ja rotta. Tammi. 248 sivua.

Tytöstä ja pommista alkaneen trilogian toinen osa lähtee liikkeelle Berliinistä, jonne Kotkasta pakoon lähtenyt Metro on päätynyt vietettyään ensin aikaa Prypjatissa, Tšernobylin posahtaneen ydinvoimalan kupeessa, graffititaiteilijoiden hiljaisessa piilossa. Berliinissä graffitianarkistit majailevat purkukiellon saaneessa kerrostalossa ja piilottelevat kuuluisan Banksyn Jäärotta-teosta, kunnes maa alkaa jälleen polttaa jalkojen alla. Energisyydestään ja yhteiskunnallisesta otteestaan ylistetty ykköosa jatkuu vähintään yhtä kiihkeällä tahdilla.

Berliinissä wraittaajien aate ja vapaus ovat ahtaalla kapitalistisen voitontavoittelun vuoksi. Voiko kehenkään enää luottaa? Kotkassakin piireistä löytyi soluttautujia. Berliinissä Metroa pidättelee hetken kuitenkin isä, jota Metro ei ole nähnyt vuosikausiin, sekä pieni veli, jonka leikkiä sisko jaksaisi katsella pidempäänkin. Kaikki menee tietysti pahasti pieleen. Metro ja Vorkuta päätyvät Jäärotan jäljillä takaisin Kotkaan, rikkaan venäläisen kesähuvilalle. Tällä kertaa vastassa on kaksi suursnautseria ja kolme vartijaa, mutta mikään ei estä kaksikkoa saavuttamasta tavoitettaan. Kosto on tällä kertaa väkevää rikkihappoa.

Tyttö ja rotta on vähintään yhtä vauhdikas kuin edeltäjänsä. Graffitiryhmän perässä on aina joku, tuotokset on saatava valmiiksi vain muutamissa minuuteissa ja usein roikutaan päätähuimaavissa korkeuksissa tai sitten pelätään tukehtumista ahtaissa onkaloissa. Ihmissuhteita leimaa jatkuva luottamuspula ja epäluulo. Elämä yhteiskunnan ulkopuolella on rankkaa, eikä nälkä ole se pahin ongelma. Ystäviä katoaa, heitä tapetaan tai he loikkaavat toiselle puolelle. Siteet perheisiin on katkaistu tai ainakin puheet menneisyydestä on leikattu pois.

Huomasin vasta lukiessani kirjaa, etteivät Järvelän teokset olekaan varsinaisia dekkareita, mutta eipä se mitään haittaa, vaikka dekkariviikolla lukee jännäreitä ylipäätään. Jännitystä ja vauhdikkaita käänteitä tässä Tyttö-sarjassa todellakin on. Ne on kirjoitettu varsin myyvällä kaavalla ja paikoin tuntuvat melko ennalta-arvattavilta. Hahmot ovat niin ikään melko stereotyyppisiä, mutta kokonaisuus toimii hyvin eikä Metron mukana pääse tylsistymään. Silti täytyy vielä todeta, että omaan makuuni meininki on hyvin totista ja hahmojen välistä dialogia leimaa skeptisyys, vihamielisyys ja kauna. Ymmärrettävää tietysti heidän lähtökohdistaan ja vaikea tähän olisi muutakaan kuvitella, mutta minut se jätti hieman kylmäksi.

Kuten edeltäjänsäkin, Tyttö ja rotta ohjaa näkemään kaupunkia ja kiisteltyä taidemuotoa uusin silmin. Samoin sallitun ja kielletyn rajapinta on mielenkiintoinen, suorastaan herkullinen aihe. Kotkalaisia teokset hemmottelevat, sillä pieni kaupunki ympäristöineen kuvaillaan kauniisti. Tämäkin osa loppuu lupaavalla tavalla, eli lukijan mielenkiinto suuntautuu väkisinkin jo kolmanteen osaan. Ehkäpä Metro ehtii tässä välillä hengähtää, parantaa ruhjeensa ja turvonneen nilkkansa ja löytää uusia piilopaikkoja, sillä hänen henkilöllisyytensä taitaa olla nyt vaarallisissa käsissä.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Elina, Marika ja Jonna. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema (Tampereen pääkirjaston Metson!).

15.6.2017

Dekkarisuosikkeja!

Dekkariviikon kunniaksi nostan esille yhdeksän dekkaria tai dekkarisarjaa, jotka ovat tehneet vaikutuksen lyhyen blogiurani aikana. Kuten dekkariharrastajat tietävät, genre on hirmuisen laaja ja monipuolinen. Siksi yritin valita tähänkin kavalkaadiin keskenään mahdollisimman erilaisia teoksia, jotta listasta olisi lukuvinkiksi monenlaisille lukijoille. Ensin muutama kotimainen, lopuksi Pohjoismaita, Ranskaa ja Baskimaita.

Pauliina Susi: Takaikkuna
Johtolanka-palkittu Takaikkuna oli teos joka oli pakko ahmaista kerralla. Dekkarissa on paljon tuttuja aineksia, mutta ansiokkaalla tavalla. Kirjoitin siitä näin: "Isoveli valvoo -teeman lisäksi kirja esittelee niin ikään ajankohtaisia ilmiöitä kuten nimeltämainitsemattoman populistisen puolueen nousua ja skandaalinkäryisiä ministeriehdokkaita, rasismia, isän oikeuksia ja julkisen keskustelun tasoa." Teemat nivoutuvat luontevaksi osaksi tarinaa, eivätkä ne jää pintaraapaisuksi.

Risto Isomäki: Kurganin varjot
Isomäen ekotrillereissä ei ole keskiössä poliisin työ, joten joudun tässä hieman venyttämään termiä dekkari. Kuten Isomäen kuuluisin teos Sarasvatin hiekkaa, myös tämä on elokuvatyyliin vauhdikas ja vetävä. Isomäen scifi-henkisissä trillereissä on keskeistä maailman luonnon puolestapuhuminen, uhkaava ekokatastrofi ja pilkahdus elämään sen jälkeen. Lisäbonuksena kirjoissa seikkaillaan yleensä mielenkiintoisissa ympäristöissä ja Kurganin varjoissa pohditaan jopa kielihistoriaa!

Saara Kesävuori: Anni Eloranta -trilogia (Askeleen edellä)
Tämä sarja on herkkua tamperelaisille, sillä kaupungin kadut, kaupunginosat ja maamerkit vilisevät taustalla Annin juostessa tapaustensa perässä. Ajoittain päästään jopa kritisoimaan tamperelaista paikallispolitiikkaa! Eloranta-teoksissa liikutaan osin lasten huostaanottojen parissa, osin Annin oman perheen rikkonaisessa elämässä. Ajankohtaiset ilmiöt, kuten työttömyys ja syrjäytyminen ovat ansiokkaalla tavalla mukana, vaikka Annin hieman liian stereotyyppinen hahmo rasittaakin välillä.

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat
Pidätkö arkkitehtuurista ja taiteesta? Kiinnostaako poliittinen historia? Erra, eläköitynyt arkkitehti, ammentaa teoksiinsa omasta urastaan ja yhdistelmä toimii mainiosti. Berliinin ajokoirissa seikkaillaan jaetun kaupungin lähihistoriassa, vakoillaan ja selvitetään salaperäisiä kytköksiä. Miljöönä synkän upea palatsi lukuisine huoneineen ja kadonnut teatterimaailma. Danbrownimainen vauhti, hieman liian monimutkainen verkosto, mutta ylevä ja dramaattinen.

Håkan Nesser: Barbarotti-sarja (Yksinäiset)
Nesserin Barbarotti-sarja edustaa sitä laadukasta pohjoismaista dekkariperinnettä, jossa pureudutaan tavallisten ihmisten menneisyyteen, psyykeeseen ja elämänvalintoihin. Rikoskomisario on lempeä keski-ikäinen mies, jolla on oma elämänsä ja huolensa. Teoksissa ei mässäillä väkivallalla, ja takaa-ajojen sijaan keskitytään keskustelemaan ja pohtimaan ihmissuhteita, rakkautta ja menetyksiä. Tunnelma on hieman alakuloinen, mutta lämminhenkinen.

Johan Theorin: Öölanti-sarja (Aarnivalkeat)
Tähän teokseen päättyy sarja, jossa tutustutaan Öölannin menneisyyteen ja haamuihin vanhan Gerlofin kanssa. Sarjan miljöönä on tuulinen alvari, rikkonainen rannikko ja kesäturismi. Jo kahdeksankymppinen Gerlof muistaa enemmän kuin moni muu ja jos ei muista, hän lähtee selvittämään ja kyselemään. Pienellä saarella on paljon salaisuuksia, menneisyydessä on ehtinyt sattua yhtä sun toista eikä kaunoista päästä eroon. Sumun seassa on mahdollista nähdä aaveita ja alvarilla on helppo kadota. Pohjoismaista laatua, jossa luonto ja muistot näyttelevät suurta roolia.

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja (Poliisi)
Kirjoitin juuri eilen sarjan tuoreimmasta teoksesta Jano, linkissä yksi aikaisemmista. En usko, että Harry Hole kaipaa enää esittelyä, niin myytyjä kirjat ovat. Hole-sarjassa täytyy olla jotain taianomaista, sillä siihen ei kyllästy. Tosin täytyy sanoa, että viimeistä edellisestä on jo hieman aikaa ja pienen tauon jälkeen oli kiva palata tutun sarjan pariin. Ehkä fiilis olisi erilainen, jos taukoa ei olisi ollut, sillä tietysti kirjailijan on upotettava jokaikiseen teokseen tietty määrä sankarinsa historiaa ja varovaisia viittauksia edellisiin teoksiin, jotta niihin pääsee mukaan sellainenkin joka ei ole kaikkia lukenut. Tällainen toisto on hieman puuduttavaa, mutta minkäs teet. Nautin tästäkin kirjasta!

Dolores Redondo: Baskimaa-trilogia (Näkymätön vartija)
Tuulahdus Baskimaan mystiikkaa, taruja ja perinteitä. Muilta kuvioiltaan varsin perinteinen ja hieman amerikkalaishenkinen, mutta uhkea miljöö ja maaginen realismi maustavat sarjaa juuri sopivalla tavalla. Tarina ja tunnelma ovat paikoitellen suorastaan pelottavia, vaikka välillä tempo on hidas eikä kliseiltäkään vältytä. Kansainvälinen menestys!

Fred Vargas: Komisario Adamsberg -sarja (Hyisiä aikoja)
Vargasin tuotantoa olen jaksanut ylistää jo muutaman vuoden. Vaikkei omalaatuisen komisarion aivoituksia ole aina helppo ymmärtää, on teoksissa kaikki kohdillaan. Tunnelma tiivistyy, ja silti tempo pysyy näennäisen leppoisana. Tarinoiden taustalla on aina hieman mystiikkaa tai hassuja perinteitä ja päähänpinttymiä. Vargasin poliisilaitoksen hahmogalleria on herkullinen ja huvittava. Samalla lempeällä tavallaan taidokas kuin vaikka em. Nesser, mutta Vargasin tyyli on ihan omanlaisensa!

Dekkariviikolla voi löytää blogeista ennätysmäärän dekkariaiheisia postauksia. Minä lupaan tälle viikolle vielä ainakin yhden kuvauksen, kunhan saan luettua loppuun Jari Järvelän teoksen Tyttö ja rotta.


13.6.2017

Jo Nesbø: Jano

Jo Nesbø 2017. Norjankielinen alkuteos Tørst. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga. 534 sivua.

Ja niin sitä taas mennään Harry Holen kelkassa, vaikka joskus sanoin että taitaa riittää jo. Kaikki oli ihanan tuttua ja turvallista, jopa turhalta tuntuvaan toistoon saakka. Silti minä nautin, vai nautinko juuri siksi? Kai sitä nauttii tutusta ja hyväksi todetusta TV-sarjastakin usein vielä usean tuotantokauden jälkeen. Ilmeisesti Nesbø osaa kirjoittaa niin pirun hyvin, että kelkkaan tahtoo kyytiin aina vain uudestaan. Ja Harry Holessa on karismaa, jota on vaikea vastustaa.

Janossa on siis todellakin paljon tuttuja aineksia. Harry Holen, eli (anti)sankarimme, elämä on vaihteeksi hyvällä mallilla. Mies saattaa jopa herätä hyvänolon tunteeseen, sillä vieressä nukkuu nainen, josta oloa on kiittäminen. Toki vaikutuksensa on silläkin, ettei Harry ole osallistunut rikostutkintaan vähään aikaan vaan opettaa tulevia poliiseja. Tasapainoinen arki on pitänyt hänet myös erossa alkoholista. Mutta miten on, jos mies rakastaa Rakelin lisäksi murhia ja viinaa, pysyykö hän niistä erossa? Ei tietenkään. Harrylla on jano.

Oslossa murhataan naisia Tinder-treffien päätteeksi. Tutkinta paljastaa, että kyseessä on vampiristi, joku joka iskee naisten kaulaan metallihampailla ja nauttii näiden verestä. Holella ei ole vaihtoehtoja. Hän on mukana tutkimuksissa, eikä tälläkään kertaa lähiympäristö ole ihan turvassa. Raakojen murhien lisäksi Harryllä on huolenaan Rakel, joka joutuu sairaalahoitoon ja koomaan. Eikö ollutkin niin, että onni oli kuin hauraalla jäällä kulkemista? Jos mies menettää naisensa, onko enää mitään syytä jatkaa? Välillä siis synkistellään kuten asiaan kuuluu, mutta tässä teoksessa on myös paljon pieniä ilon pilkahduksia. Rock on elämän suola, ihmissuhteet ovat tasapainossa, huumoriakin löytyy.

Kuten aikaisemmissakin Hole-tarinoissa, miehemme rikkoo rajoja ja menee sieltä mistä ei pitäisi. Hän pettää läheisensä, jotta saisi murhaajan kiinni - vihdoin, sillä tämä tyyppi pääsi viimeksi karkuun (Poliisi). Kissa ja hiiri -leikki on molemminpuolista, hiiri nimittäin ei malta olla innostumatta kissan mukaan tulosta. Ja kuten aiemminkin, taustalla pelataan poliittista peliä, salaillaan tekoja ja vaikuttimia, vellotaan menneisyydessä ja käytetään muita hyväksi. Paljon on hyvin ennalta-arvattavaa, mutta silti käy niin, että lukija yllättyy. Lukija ei toki ole ainoa, sillä murhaajan taustalta löytyy häikäilemätön koe tieteellisen tutkimuksen nimissä. Kytkökset lyövät kokeneet poliisitkin ällikällä.

Jo Nesbø kirjoittaa siis ihan yhtä vetävästi kuin ennenkin, ellei tuttuus ja toisto ärsytä liikaa. Onneksi ei ärsyttänyt. Janosta ovat kirjoittaneet myös Annika ja Tuija. Käytän tämän teoksen Helmetin haastekohtaan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

12.6.2017

Pierre Lemaitre: Alex

Hyvää alkanutta dekkariviikkoa!

Tällä viikolla vietetään dekkariviikkoa, johon moni kirjablogikin osallistuu. Lista blogeista löytyy Yöpöydän kirjat -blogin postauksesta ja niistä saa varmasti takuuhyviä dekkarivinkkejä pitkin viikkoa. Minä aloitan oman viikkoni ranskalaisella laatuteoksella. Huomenna herkuttelen tuoreella norjalaisella, myöhemmin viikolla eräällä kotimaisella ja jos aikaa on, vielä yhdellä ruotsalaisella jännärillä. Torstaina kerron blogiaikani parhaimmista dekkareista.

Pierre Lemaitre 2011. Ranskankielinen alkuteos Alex. Minerva Crime -pokkari 2016. Suomentanut Sirkka Aulanko. 404 sivua.

Lemaitren teokset Iréne, Alex ja Camille ovat näkyneet melko taajaan blogimaailman arvioissa ja saaneetkin lähes poikkeuksetta paljon ihailua osakseen. Alex on voittanut The CWA International Dagger -palkinnon vuonna 2013 ja Lemaitren sota-aiheinen teos Näkemiin taivaissa on niin ikään kansainvälisesti palkittu teos. Ihanaa että sekin on hyllyssä odottamassa.

Tarinan lähtötilanne on se, että nuori kaunis nainen, Alex,  siepataan kadulta julkeasti pakettiautoon ja viedään hylättyyn teollisuushalliin häkkiin roikkumaan kuin näyttelyeläin. Paitsi että yleisönään hänellä on vain yksi kostonhimoinen mies, joka haluaa nähdä hänen kuolevan. Häkissä Alex roikkuu viikon ja onkin jo kuolemaisillaan, mutta tilanne saa yllättävän käänteen ja nainen juoksee vapauteen. Poliisit löytävät hallin ja häkin tyhjinä ja sen sijaan, että Alex hakisi turvaa poliisilta, alkaakin uusi ajojahti jonka kohteena on Alex itse.

Kirjan ensimmäisen osan (sieppaus) aikana en ollut vielä kamalan vakuuttunut, vaan pidin lukemaani melko tavanomaisena jännärinä. Kun toisen osan (ajojahti) alkaessa roolit kääntyvätkin yllättäen päälaelleen, olen aivan myyty. Mikä idea! Tietysti samalla selviää, miksi poliisit ovat kiinnostuneita Alexista ja mitä tämä on puuhannut viimeisen kahden vuoden ajan. Vapauduttuaan sieppauksesta hänellä on mahdollisuus jatkaa projektinsa parissa, sillä hänen sormenjälkiään ei löydy poliisin rekistereistä, ja peruukkien ja värillisten piilolinssien avulla on helppo muuttaa ulkomuotoaan. Kohteiden kiinni saaminenkaan ei näytä vaikealta, onhan Alex todella kaunis.

Motiivit naisen puuhille alkavat valjeta viimeistään ruumiinavauksessa, joka vie rikosylikomisario Camille Verhoevenin epäilyt kohti Alexin velipuolta. Tässä vaiheessa ollaan jo teoksen kolmannessa osassa, kuulusteluissa. Lyhyenläntä komisario herättää huvittuneisuutta, mutta vain niissä jotka eivät häntä tunne. Lähimpien kollegoidensa arvostama ammattilainen on juuri palannut surun aiheuttamalta työtauolta. Tässä viitataan Verhoeven-sarjan ensimmäiseen osaan Iréne. Se olisi ehkä kannattanut lukea ensin, mutta toisaalta teokset toimivat täysin itsenäisinäkin. Kuten useimmissa dekkarisarjoissa, etsivä-päähenkilön itsepäinen tapa toimia herättää esimiehissä närää, mutta lopputulosesta on pakko kiittää.

Lemaitren teoksessa on siis hyvin rakennettuja, vain osin genrelle tyypillisiä hahmoja, jotka herauttavat hymyn huulille hieman samaan tapaan kuin Fred Vargasin poliisilaitos. Itse rikos tai rikokset ja niiden taustalla vaikuttavat tekijät, hahmojen historia ja psyyke ovat melko karmivaa luettavaa. Lemaitre ei kuitenkaan mässäile yksityiskohdilla, mikä on plussaa. Vauhti on sopiva, teos pitää otteessaan ja vaikka lopun kuulustelut jättävätkin ratkaisun hieman auki, on lukijalla tyytyväinen olo. Paha saanee palkkansa ja sarjan muutkin osat on pakko saada luettavaksi.

Alexista lisää näissä blogeissa: Lukuneuvoja, Rakkaudesta kirjoihin, Kaisa Reetta T., Hemulin kirjahylly ja Oksan hyllyltä. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 23: Käännöskirja.


28.5.2017

Pieni haaste kesän kynnyksellä

Sain bloggaajakollegaltani, Kirja vieköön! -blogin Riitalta, hauskan idean. Vastaan 16 kysymykseen käyttämällä vain kirjojen nimiä. Aluksi ajattelin hyödyntää kirjahyllyäni, mutta sitten hoksasin, etten ole blogannut läheskään kaikista sieltä löytyvistä aarteista. Niinpä päätin käyttää vain blogistani löytyviä kirjojen nimiä. Linkkien takaa pääsee lukemaan postaukseni kirjoista. 

Tässäpä 16 hyvää vinkkiä, joita voi hyödyntää vaikkapa kesälomalukemista etsiessä!

1. Oletko mies vai nainen? - Nainen joka unohti

2. Kuvaile itseäsi. - Esikoinen

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

4. Kuinka voit? - Kaikki hajoaa

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. - Pyöreä talo

6. Mihin haluaisit matkustaa? - Brooklyn

7. Kuvaile parasta ystävääsi. - Loistava ystäväni

8. Mikä on lempivärisi? - Tumma

9. Millainen sää on nyt? - Hetken hohtava valo

10. Mikä on paras vuorokaudenaika? - Ennen päivänlaskua ei voi

11. Jos elämästäsi tehtäisiin TV-sarja, mikä sen nimi olisi? - Nainen junassa

12. Millainen on parisuhteesi? - Symbioosi

13. Mitä pelkäät? - Erehdys

14. Päivän mietelause. - Et kävele yksin

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? - Painu tiehesi ja pysy poissa

16. Miten haluaisit kuolla? - Uiden kotiin

Aurinkoista ja lukurikasta kesän alkua kaikille!

27.5.2017

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weselius. 2016. Alma! WSOY. 210 sivua.

Ihana lukea taitavaa, vahvasti omaäänistä kirjallisuutta, joka vielä onnistuu viihdyttämään ja avaamaan silmiä! Olen lukenut Weseliuksen palkitusta teoksesta hyvin monenlaisia arvioita ja hieman taisin jännittää tarttua siihen, mutta onneksi tartuin. Alma! onnistui kiehtomaan jokaisella sivullaan.

Alma! on potku persuksille, hieman komentava mutta kannustava huuto, sellainen joka patistaa nyhverön töihin ja auttaa epävarmaa näkemään itsensä. Nimensä teos saa muusikko Alma Mahlerilta, joka muutaman liedin sävellettyään antoi itsensä jäädä ensimmäisen miehensä Gustav Mahlerin varjoon, ja joka tämän kuoltua vahti vainoharhaisesti sitä mielikuvaa, joka heistä jäi elämään. Näin sinusta, Alma, tuli strutsinsulkahattuinen ongelma, enkä minä jumalauta tiedä itkeäkö vai nauraa. Alma Mahler oli luonnollisesti aikakautensa nainen, mutta hänellä olisi ollut resursseja enempään, hänellä olisi ollut mahdollisuus ottaa käyttöön ne tilat ja varat, joita naisen menestyminen olisi edellyttänyt. 

Yksin saat lakanoitasi rypistellä, Alma, koska kun ukkosi luuhaa oopperalla tuohon tyyliin niin eihän siitä kotona ollessaankaan, lakanoissa, kuten sanotaan, mihinkään ole. Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmasta ja tee jotain!

Alma Mahlerin lisäksi tapaamme Ainon, epävarman ja homssuisen taiteilijan, joka käy sisäistä kamppailua ruumiinsa ja entisten miestensä kanssa. Aino vertaa itseään muihin, hän on nainen joka jää helposti huomaamatta ja nolostuu saamastaan huomiosta, taistelee olemassaolostaan. Aino silittää rakkautensa lastensa pyykkipinoihin ja ymmärtää, ettei sellaista arvosteta, ei sellainen jää elämään. Romaani esittelee myös lakimiehen, jolla on valta taistella hiljaa näiden alistettujen naisten puolesta, vaatia heille oikeuksia. Tämä lakinainen osaa nauttia vartalostaan, myös nuoren mustan pojan kanssa. Lisäksi on nuori meikattu nainen, joka kehoaan hyödyntämällä ansaitsee sen, mitä erakoitunut veli tarvitsee.

Tarinat sivuavat ajankohtaisia ilmiöitä. Sijansa saavat ne 234 kaapattua nigerialaistyttöä, joiden kohtalosta ei kai vieläkään tiedetä juuri mitään. Kiivasta keskustelua nettipalstoilla käydään lihoneen yökerhotanssijan vartalosta ja arvosta, siitä mikä naisessa ällöttää. Ja raaimpia arvostelijoita ovat kai naiset itse! Teoksen naiset ja ilmiöt kietoutuvat toisiinsa kuin rihmasto ja muodostavat toinen toisiinsa vaikuttavan, vahvasti inhimillisen kokonaisuuden.

Romantikot! Mahdotonta käsittää, miten kukaan voi haluta kaiverruttaa nimensä halpaan munalukkoon ja kiinnittää sen johonkin hölmöön siltaan joka ei ymmärrä rakkaudesta mitään, rakennelmaan jonka joku honottava siltainsinööri on piirtänyt ja isoviiksinen korviaan kaiveleva siirtotyöläinen rakentanut. Romantikot!

Weseliuksen tyyli on riemastuttava, vaikka aiheet kumpuavat arjen epätasa-arvosta ja vinoutuneista roolimalleista. Teksti puhuttelee lukijaa huudahduksineen, kirosanoineen ja suorapuheisuutensa ansioista. Weseliuksen ilmaisu on kekseliästä. Välillä täytyy ihmetellä, miten se ei anna armoa edes sata vuotta sitten eläneelle nuorelle vaimolle, mutta kokonaisuus on niin raikas ja puhutteleva, että tajuan ärsyyntymisenkin merkityksen. Asiat on nostettava pöydälle, niistä on pidettävä meteliä, muuten mikään ei muutu. Weselius ei kaunistele, vaan vaatii naisiltaan enemmän. Teksti vaatii lukijaansa kiinnittämään huomiota ympäristöönsä ja yhteiskuntansa fakkiintuneisiin käsityksiin.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, tässä muutama linkki: P. S. Rakastan kirjoja, Luettua elämää, Lukuisa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama kirja. Weseliuksen ura kuvataiteen parissa näkyy myös Alma!ssa hyvin: monet tekstikappaleet ovat kuin kuvia keskeltä kaupunkia tai vaikkapa ateljeeta. Oi! Välillä Helsinki piirtyy maisemaksi räystäältä toiselle lentävän pulun perspeksiivistä!