17.4.2018

Elly Griffiths: Januksen kivi

Elly Griffiths 2010. Englanninkielinen alkuteos The Janus Stone. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2017. 335 sivua.

Ihastuin kovasti Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien ensimmäiseen teokseen, Risteyskohtiin, parisen viikkoa sitten ja halusin lukea heti lisää. Teosten maailma pyörii arkeologian, vanhojen luiden, muinaisten uskomusten ja karun marskimaan maisemissa. Loistava yhdistelmä, sillä minun on vaikea vastustaa dekkaria, jonka teemat ovat näin mielenkiintoisia. Januksen kivessä perehdytään rikostutkintaan, joka vie ajatukset muinaisten roomalaisten jumaliin, kynnysten ja oviaukkojen suojelijoihin sekä katoliseen lastenkotiin ja sen asukkaisiin.

Arkeologi Ruth Galloway on jälleen avainroolissa, niin tutkijana kuin uhkausten kohteenakin. Ruthin elämä on heittänyt häränpyllyä sitten edellisen romaanin, eikä selvyyttä monimutkaisiin kuvioihin oikein tule vieläkään. Naisella on salaisuus, jota hän ei ole valmis paljastamaan vielä, ainakaan rikoskomisario Harry Nelsonille. Risteyskohdista tuttu Cathbad on samoin mukana ja uskon hänen pysyvän Ruthin ystävänä jatkossakin. Tällä kertaa Ruthin rakas marskimaa, itäisen Englannin karu rannikkoalue, ei kuitenkaan ole niin keskeinen miljöö kuin aloituskirjassa. Tapahtumat sijoittuvat kaivauksille, jotka häiritsevät vanhan rakennuskompleksin entisöintitöitä Norwichissa.

Kuuluvatko oviaukon alapuolelta löytyvät lapsen luut pienelle tytölle, joka katosi isoveljensä kanssa lastenkodista 1960-luvulla? Vai kuuluvatko ne Annabellelle, joka kuoli sairauteen 1950-luvun alussa? Kuka oli pieni Bernadette ja mitä tekemistä hänellä on rakennustöitä johtavan Spensin perheen kanssa? Millä tavalla kuolema liittyy roomalaisten uskomuksiin ja tapoihin, vai löytyvätkö syylliset kuitenkin katolisesta yhteisöstä?

Ehkä ihastumiseni ensimmäiseen teokseen oli liian voimakas, sillä tämä ei vakuuttanut samalla tavalla. Ruth Galloway on toki tervetullut sankari: urheilullisten, ylikauniiden suorittajanaisten tilalle saapunut hieman ylipainoinen, itsestään epävarma, huonokuntoinen Ruth on ihanan tavallinen ja uskottava. Uskottava ei kuitenkaan ollut itse tarina tai juonenkehittely. Motiivit ja teemat olivat tällä kertaa hieman liian kaukaahaettuja, samoin se miksi uhkausten kohteeksi oli valikoitunut harmiton arkeologi. Ruthin henkilökohtainen elämä sen sijaan ei jättänyt minua vielä rauhaan, vaan saatan joutua lukemaan kolmannenkin osan, joka kuulemma suomennetaan vielä tänä vuonna!

Lisää näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi ja Luetut.net. Sijoitan tämän Helmetin haasteessa kohtaan 11: Kirjassa käy hyvin (päähenkilöille!).

8.4.2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhala 2018. Synninkantajat. Gummerus. 367 sivua.

Pauliina Rauhalan keskustelua herättäneen Taivaslaulun (Gummerus 2013) jälkeen on odotetettu, mistä Rauhala kirjoittaa seuraavaksi. Kirjailija itse oli ajatellut, ettei kirjoittaisi enää vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta jäljellä oli aihe, jota hänen oli vielä käsiteltävä. Niin syntyi romaani, joka palaa Pohjois-Pohjanmaan lakeuksille Joen ja Meren yhtymäkohtaan, Kylään ja yhteisöön 1970-luvun lopulle. Yhtymäkohtia Taivaslauluun on, mutta jatko-osana tätä ei muuten voi pitää.

Kirjoitin blogissani Taivaslaulusta muun muassa näin. Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. --- [Se] on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina.  --- Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Synninkantajat tunnistaa Rauhalan teokseksi juuri samoista piirteistä. Tietysti kipeästä ja vaietusta aiheesta, mutta myös rakkaudesta ja uskomattoman kauniista kerronnasta, jossa luonto on hyvin keskeinen miljöönä, vertauskuvana ja vaikkapa rakkauden kohteena.

Aaron ei ole ihan tavallinen kymmenvuotias, mutta - tai ehkä juuri siksi - hän on loistava minäkertoja. Aaronin tapa rekisteröidä rakkaittensa tekemiset ja mielenliikkeet on yhtä tarkka kuin hänen tapansa punnita uskonasioita, sääntöjä tai muita oppimiaan asioita. Aaron on yhtäältä vapaamielisen Aliisa-mummon, toisaalta vanhoillislestadiolaisen yhteisön saarnamiehen, Taisto-papan, rakastama ja kasvattama lapsi, joka imee vaikutteita, näkee ja kuulee enemmän kuin mitä hän ehkä pystyy täysin käsittelemään mietteliäässä mielessään.

Aaronin vanhemmat pysyvät sivussa tarinassa, jota vievät pojan lisäksi eteenpäin Aliisa, Taisto ja Auroora, Aliisan tytär. Molemmat naiset kohtaavat yhä tiukentuvien sääntöjen kuristuksen. Auroora on rakastunut maalliseen mieheen, mutta taipuu jättämään tämän. Ei kuitenkaan unohtamaan. Aliisa on elänyt aina omasta mielestään tasapainossa yhteisön vaatimusten ja omannäköisen uskonsa kanssa, mutta ajat ovat vaikeat, eikä hän välty vainolta. Siinä missä Taisto edustaa jyrkkää ja julmaa linjaa, tarinan naiset pitävät kiinni lempeydestä, sallivuudesta ja maalaisjärjestä. Tämän vastakkainasettelun kautta käsitellään muun muassa yhteisön sisäisiä hoitokokouksia, tilaisuuksia, joissa on mahdollisuus palata ruotuun ja saada syntinsä anteeksi.

1970-luvun lopusta romaanissa kirjoittaa Aleksi, Taivaslaulusta tuttu perheenisä, joka on opettajantyöstään vapaalla ja yrittää kirjoittaa sukunsa tarinaa kirjaksi. Aleksin matkakertomus menneeseen on raskas ja hän tuntee katoavansa arjesta ja perheeltään, pysyykö mielikään ihan kasassa. Tutkimusmatka vie hänet toisaalta vaiettuun suruun, mutta myös pyrkimykseen ymmärtää fanaattisuutta, yhteisöjen paineita, sisäänpäinkääntyneisyyttä ja ideologioita, jotka näkyvät muuallakin kuin uskonyhteisöissä. Aleksin kirjoitusprosessin kautta Rauhala nostaa lestadiolaisuuden piirteitä yleisemmälle tasolle ja keskustelee aiheista, jotka tuntuvat maailmanhistoriassa hyvinkin toistuvilta.

Ei tämä ainutkertaista ole, Aliisa totesi, eikä jumalallista vaan perin juurin inhimillistä. Suurimmat idealistit ja hartaimmat uskovaiset saavat aikaan puhdistukset ja sodat. Muut ottavat rauhallisemmin, pystyvät sietämään erilaisuutta ja ymmärtävät että yhteistyö toimii paremmin kuin pakko.

Entäpäs se luonto ja Rauhalan kieli? Jaksaisin viipyä linnuissa ja veden liikkeissä ikuisesti. Taisto on sitkeän perfektionisti puutarhassa ja lintujen ruokkijana, joten linnut tunkevat hänen kieleensäkin. Hän esimerkiksi kuvaa yhdellä sivulla Aliisaa sanoin ylpeä kuikka, se itsepäinen merimetso, kolho koppelo. Metsässä ja meren rannassa rauhoittuu Aliisakin, kun taas Aaron on Joki-poika. Luonnon kiertokulku ja kevään eteneminen toimivat romaanissa niin näyttämönä kuin metaforanakin, tuovat kerrontaan tarpeen mukaan rauhaa ja draamaa, väkeviä tunteita ja jopa kuolemaa.

Nenäliinapaketti oli hyvä olla mukana junassa, jossa luin kirjan viimeisen kolmanneksen. Jos juna olisi ollut vähemmän täysi, olisin varmaan antanut itseni kyynelehtiä enemmänkin, niin raastavaa on lukea lempeistä ihmisistä, joiden on valittava kahden tärkeän, kahden rakkauden välillä ja nähdä se etenkin lapsen silmin. Taisto-pappa kuulutti illalla mikrofoniin, että Aliisa-mummi ei ole enää Jumalan lapsi vaan Saatanan lapsi. Pappa kuulutti, vaikka minä huusin, ettei saa, ja vaikka hän kuuli, että huusin. En ymmärrä, miten smmoisen jälkeen voi kävellä seurapaikan keittiöön kahville ja pullalle, miten palata kotiin ja lukea Kalevaa, miten käydä nukkumaan peiton alle ja saada unen päästä kiinni.

Jos kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana ehdin ajatella, että romaanista puuttuu kaipaamani väkevyys, sitä totisesti sain aimo annoksen tarinan ja kevään edetessä. Synninkantajissa on useita tasoja ja esimerkiksi rakkauden teemasta voisi kirjoittaa ihan oman blogipostauksensa, mutta totean siitä nyt vain, että sitäkin käsitellään jälleen niin pakahduttavalla ja monipuolisella tavalla, että huh huh. Synninkantajista myös näissä blogeissa: Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjoihin kadonnut. Helmetin  haasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirja sijoittuu vuosikymmenelle jolla synnyit ja Goodreadsissä kohtaan 33.

31.3.2018

Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen 2018. Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 189 sivua. 

Olipa kiva lukea lähes peräkkäin kaksi tuoretta teosta taiteilija Ellen Thesleffistä. Fiktiivisiä molemmat, mutta yhtymäkohtia on ja molemmista tunnistaa sen saman periksiantamattoman oman tiensä kulkijan, naisen joka puski eteenpäin miesten maailmassa. Siinä missä Kati Tervon Iltalaulaja kertoo Thesleffin viimeisestä kesästä Muroleessa, Ellen on kokoelma fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä Firenzen vuosilta.

Kirkontornit nojaavat tuuleen, puut piirtyvät taivasta vasten ja aurinko kumartuu vuorien taakse, viivytellen, kuin ihmiset juhlissa, joista eivät malttaisi lähteä.

Firenze oli Thesleffille koti, muusa ja ystävä. Se oli inspiraation lähde monille muillekin taiteilijoille, mutta tuskin monikaan on viettänyt siellä niin monta talvea kuin Ellen. Hänellä oli siellä mukanaan välillä iso osa perheestä, siskoja ja äiti, veljet kävivät kylässä ja taiteilijaystäviä tavattiin ravintola Lapissa. Gerda-siskon kanssa Ellen taisi lopulta asua suurimman osan ajastaan, sillä kumpikaan ei mennyt naimisiin. Ellen tarvitsi yksinoloa eikä varmasti ollut ihan helpoin asuinkumppani, mutta perhe ymmärsi taiteilijan tarpeet. Apurahat mahdollistivat taiteentekemisen, ja merkittävä rooli oli myös vanhemmilla, jotka olivat alusta pitäen uskoneet tyttärensä taiteellisiin lahjoihin ja kannustaneet omalle tielleen, paheksuvista sukulaisista tai yhteiskunnasta huolimatta.

Kaikki on taistelua, kauneuskin. Kun maalaa, on unohdettava kaikki, ei silloin voi ajatella vastaanottajia, odotuksia, perhettä, sitä että maha kurnii, että edelliset maalaukset teilattiin arvosteluissa. Taide ei ole tapa hakea hyväksyntää. Taide on totuus.

Molemmat lukemani romaanit maalaavat kuvan Ellenistä, joka uskaltaa rohkeasti olla oma itsensä, hieman rämäpää, joka pukee halutessaan housut jalkaansa ja ajaa tukkansa lyhyeksi, väittelee miesten kanssa ja tekee kaikkensa jotta saa maalata. Millään muulla ei ole väliä. Ellen ajautuu työnsä kanssa usein sellaiseen flow-tilaan, että hän unohtaa syödä, eikä siihen aina oikein ole rahaakaan. Firenzessä Ellen myös rakastaa englantilaista teatteritaiteilija Gordon Craigia, jolla tosin on muitakin naisia. Jos Gordon järisyttää hänen tunteitaan, niin tekee myös kaikki se taide ja kauneus, joka on Firenzessä jokapäiväistä.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Romaanit Ellen Thesleffistä luovat uskoa ja tekevät kamalan hyvän olon. Naisessa on jotain uskomattoman ihailtavaa. Siksi käytän tämän romaanin Helmetin haastekohtaan 48: Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Molemmat Ellen-romaanit tuovat arkeen pientä juhlaa ja luksusta, sillä niiden lyhyet päiväkirjamerkinnöt tai luvut ovat kuin kevyitä mutta merkityksistä painavia siveltimenvetoja. Ellenin rakkaus sekä taiteeseen että Firenzeen ja Muroleeseen nostavat arjen yläpuolelle. Vaikka kovasti Ellenistä nautinkin, olisin kaivannut viimeisiin vuosikymmeniin lisää täytettä, lisää yhteiskunnallista draamaa, lisää niitä hitaita hetkiä nuoruuden Firenzessä, sillä ihan kuin kirjan lopussa olisi ollut turhan kiire saada romaani kansiin ja päästä vuoteen 1939. 

Osallistun Ellenillä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen. Goodreadsin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 50: A book with a warm atmosphere (centered on family etc.). Kirjasta lisää blogeissa Luettua elämää, Lumiomena ja Leena Lumi.

29.3.2018

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Elly Griffiths 2009. Englanninkielinen alkuteos The Crossing Places. Suomentanut Anna Lönnroth. Tammi 2017. 305 sivua.

Elly Griffithsin dekkarit ovat olleet melko hyvin esillä kirjakaupoissa viime aikoina ja kieltämättä ne ovat kutkuttaneet minunkin uteliaisuuttani - dekkarien ystävä kun olen. Leena Lumin postaus Risteyskohdista olikin sitten se viimeinen pisara. Kirja oli ihan pakko laittaa varaukseen. Kun tällä viikolla sain teoksen kirjastosta, se osui ihan täydelliseen saumaan. Edellinen kirja jumittaa ja kaipasin työpäivien väliin jotain toimivampaa.

Ruth Galloway, joka ymmärtääkseni jatkaa tutkimuksia poliisin apuna muissakin Griffithsin kirjoissa, on arkeologi ja yliopiston tutkija. Romaani sijoittuu Itä-Englannin marskimaille, hiekan ja suon sekaiselle vuorovesialueelle, jonka kupeessa Ruth asuu pienessä mökissään. Vaikeakulkuinen alue osaa olla vaarallinen, joten mikäpä sen parempi miljöö haudatuille ruumiille ja vuosi(satoj)a vanhoille mysteereille. Veden, taivaan ja maan maaginen yhdistelmä on vetänyt aina puoleensa druideja ja muinaisia rituaaleja, joten on vain luonnollista, että suossa hyvin säilyneitä ruumiita löytyy yhä.

Miten Norfolkin rannikkoon liittyy kymmenen vuotta sitten kadonnut pikkutyttö? Entäpä uskontoa, runoutta ja uhkauksia uhkuvat kirjeet, joita rikoskomisario Harry Nelson on saanut tytön katoamisesta lähtien. Tutkimukset nytkähtävät uudelleen liikkeelle, kun toinenkin tyttö katoaa ja Ruth löytää marskimailta tutkittavaa. Muinainen paalukehä ja pengertie herättävät voimakkaita reaktioita muissakin kuin Ruthissa, jonka rooli poliisin apuna alkaa muuttua vaaralliseksi. Kehen hän voi luottaa?

Risteyskohdissa on paljon kiehtovia elementtejä. Rakastan arkeologiaa, ihanaa että se on valjastettu osaksi hyvää dekkarisarjaa. Luonto ympärillä on karua, mutta sopii hirveän hyvin dekkareihin. Samaan tapaan kuin vaikkapa Öölantiin sijoittuvissa Johan Theorinin jännäreissä. Romaanin päähenkilötkin tuntuvat miellyttäviltä ja heistä riittää varmasti luonnetta jatko-osiinkin. Poliisityön ja mysteerien ohella dekkarissa käydään läpi tietysti myös Ruthin henkilökohtaista elämää. Englantilaiseen tapaan hahmot ovat ihanan tavallisia. Ensialkuun alkoi kuitenkin hieman harmittaa, kun Griffiths kuvaa päähenkilöään Ruth Gallowayta tukevaksi, neljääkymmentä lähestyväksi naiseksi, jonka sinkkuus ja lapsettomuus - jotka siis ovat naisen oma valinta - aiheuttavat lähipiirissä reaktioita, joita ei tähän päivään oikein enää kaipaisi. Hyväntahtoista toki, mutta hieman ärsyttävää - ne reaktiot siis, ei todellakaan Ruth itse. No, onneksi siihen ei jääty vellomaan vaan mentiin reippaasti kohti jännitystä. Näitä luen varmasti jatkossa enemmänkin!

Kirjasta lisää myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Yöpöydän kirjat ja Lukuneuvoja. Kuittaan tällä Helmetin haasteessa kohdan 3: Kirja aloittaa sarjan, ja Goodreadsin haasteessa kohdan 35: A book featuring a murder.

25.3.2018

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervo 2017. Iltalaulaja. Otava. 204 sivua.

Ellen Thesleff on päässyt päähenkilöksi viime aikoina useammassakin teoksessa. Hanna-Reetta Schreck kirjoitti viime vuonna Thesleffin elämästä ja taiteesta teoksessa Minä maalaan kuin jumala. Tämän vuoden alussa ilmestyi Pirkko Soinisen Ellen, päiväkirjaromaani taiteilijan vuosista Firenzestä. Sen aion lukea vielä kevään aikana. Kati Tervon Iltalaulaja sen sijaan matkaa Ellenin mukana Ruoveden Muroleelle ja viettää siellä kesän maalarin ja tämän Taimi-piian kanssa.

Thesleff on romaanissa jo 75-vuotias, kun hän saapuu rakkaaseen kesäpaikkaansa viimeistä kertaa vuonna 1945. Sota on periaatteessa jo takana, mutta kaikuu taustalla, kyläläisiä on kuollut eikä maa ole vielä toipunut. Ellen elää kuitenkin kesästä ja valosta, saa voimaa maalata ja olla huolehtimatta. Aurinko on hänen muusansa. Ympärillä kukoistava luonto, veneretket ja linnunlaulu luovat suloista tunnelmaa. Vanha nainen jaksaa ottaa tanssiaskelia ja iloita taiteesta, jota pensseli maalaa kankaalle.

Ei, en minä sinua hylkää, hän puhui maisemalle. Kuljet kanssani matkan, elähdytät aamuja, rauhoitat iltoja. Kun lähden, pakkaan sinut mukaan.

Maalaistyttö Taimi on ihaillut taiteilijaa salaa lapsesta saakka, eikä hänen äitinsä katso hyvällä sitä haihattelua ja haaveilua, jota Ellen ja taide Taimissa aiheuttavat. Ahdasmielinen äiti ja tuurijuoppo isä painavat nuoren tytön mieltä, mutta kesä Ellenin kanssa on ihmeellinen. Taimi soutaisi taiteilijan saareen maalaamaan vaikka tuhat kertaa, ettei yhteinen kesä vaan loppuisi. Ellen ei voi olla ihailematta Taimin nuoruudenhehkua ja niinpä tyttö päätyy hänen mallikseen.

Iltalaulajassa on kaunis ja herkkäkin tunnelma, joka ylistää lyhyttä kesää, aurinkoa ja taiteen voimaa. Tervon lyhyet lauseet tekevät kerronnasta napakkaa ja hieman se hyppeleekin levottomasti. Olisin kaivannut siihen ehkä lisää täytettä. Mutta levottomia taitavat olla romaanin naisetkin. Tervo on käyttänyt materiaalina muun muassa Thesleffin kirjeitä siskolleen Helsinkiin. Mielenkiintoista on seurata millä tavalla kaksi eri-ikäistä naista niin erilaisista taustoista tulevat toimeen, kommunikoivat ja elävät rinta rinnan. Valkonen talo, Casa Bianca, on se piste, jossa heidän elämänsä ja ajatusmaailmansakin risteävät. Molemmilla on sisko, joita he kaipaavat, toisella mahdollisuudet joihin hän ei usko, toisella Firenze ja kielet, joita toinen ei tavoita. Mielenkiintoisia ovat myös ajatukset naisen asemasta ja mahdollisuuksista vuosina, jolloin niin monia vielä määriteltiin miehen kautta.

Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 28: 4 books linked by the 4 elements: Book #3 Water. Lisäksi osallistun tällä Tuijatan taiteilijaromaanihaasteeseen.

18.3.2018

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen 2017. Eksymisen ja unohtamisen kirja. WSOY. 253 sivua.

Asiat voivat mennä niin monella tavalla väärin, että jonkin niistä tavoista on oltava oikea.

Miksei tästä romaanista ole kohistu vai enkö vain ole huomannut mitään? En tiedä milloin olisin tällaisen helmen löytänyt ellei lukupiiriystävä olisi valinnut sitä seuraavaksi lukupiirimme kirjaksi. Tai sitten kyseessä oli tämä rauhallinen sunnuntai, johon kirja sopi aivan erinomaisesti. Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo eksyneistä, tavallisuuden raiteilta kadonneista ihmisistä, heidän toisiaan risteävistä poluista sekä muistoista, unohtamisesta, eroista ja elämän suunnasta.

Jos maailmaa ei pidetty koossa, se mureni vähä vähältä, mikä tahansa häiriö riitti rikkomaan sen, puhaltamaan kumoon. Rappaus alkoi halkeilla ja puu lahota, rauta paloi ruosteeksi ja kaikki sortui niin hitaasti, ettei muutosta edes huomannut.

Romaani rakentuu kolmen lapsen tai nuoren näkökulmasta. Seitsemänvuotiaan Julian elämä pakataan auton takapenkille, kun hänen vanhempansa lähtevät pakoon. Kivana retkenä alkanut matka muuttuu märäksi, likaiseksi ja väsyttäväksi. Vastassa on kuitenkin talo, upea rakennus järven keskellä ja kaapit täynnä ruokaa. Voisiko taloon jäädä? Missä sen asukkaat ovat, mitä on tapahtunut? Samaan aikaan on Jan, joka lähetetään pohjoiseen leirille miehistymään, mutta joka katoaa. Monen kodin kautta Suomeen päätynyt poika rakentaa elämänsä numeroiden avulla eikä ole kiinnostunut ihmisistä. Kielensä on vaihtanut myös Martina, joka tekee ratkaisevan päätöksen parikymppisenä, jättää kotimaansa ja päätyy vuosia myöhemmin maalaamaan järven rannalle kohoavaa kaunista taloa.

Kaikki on hyvin, jos ei ajattele sellaisia asioita.

Rasi-Koskisen romaanissa on hieman utuinen, unenomainen tunnelma, sillä muistot sekoittuvat toisiinsa, menneisyys rakentuu aina uudelleen eikä tulevaisuudesta ole mitään varmuutta. Kulkeeko aikakaan niin kuin sen oletetaan kulkevan? Julian vanhempien pako ja spontaanit päätökset tekevät tarinasta myös hieman jännittävän, samoin Janin samoilu Lapin erämaassa. Pientä kutkutusta tarinoihin antaa myös odotus, sillä jotenkin pikku hiljaa alkaa selvitä, mikä näiden kolmen henkilön välinen yhteys on.

Eksymisen ja unohtamisen kirjassa on paljon viisaita ajatuksia, jotka toisella tapaa kerrottuna tekisivät niistä tahmeita, mutta ne karttavat taitavasti latteuksia tai kuluneita elämänohjeita. Päinvastoin ne pakottavat siirtämään katseen pois kirjasta ja ajattelemaan vähän aikaa ennen kuin voi jatkaa. Kukapa meistä ei olisi joskus eksynyt, tehnyt huonoja valintoja tai unohtanut asioita joita ei enää näe. Kirjailijan psykologin ammatistako johtuu, että romaanissa on jotain hyvin inhimillistä, jotain mikä avaa silmiä erilaisuudelle, syrjäytymiselle ja epätoivoisille ratkaisuille. Kaunista tekstiä ja tarinat jotka pitävät lujasti otteessaan.

Lisää näissä blogeissa: Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him? Haasteissa sijoitan tämän kohtaan 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (Helmet) ja 24: A book with a map (Goodreads; omalla tavallaan tulkittuna!).

10.3.2018

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín 2014. Englanninkielinen alkuteos Nora Webster. Tammi 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill. 410 sivua.

Irlantilaisen Tóibínin kolmas suomennettu teos on jäänyt kirjahyllyyn pariksi vuodeksi odottamaan ja siksi otinkin sen mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jotta saisin vihdoin luettua kirjan jota itse odotin kovasti aikoinaan. Rakastin nimittäin aikaisempia suomennoksia, Äitejä ja poikia ja Brooklynia. Puoliskonikin ehti lukea sen ennen minua!

Norassa on paljon samaa kuin aiemmissa teoksissa. Tasaisen vahva kerronta etenee miellyttävän verkkaista, hieman (hyvässä mielessä!) vanhanaikaiselta tuntuvaa tahtia. Kuten Brooklynissa, tässäkin on päähenkilönä nainen ja hänen elämänmuutoksensa. Muutosta tarkkaillaan ensisijaisesti naisen omista ajatuksista käsin, mutta olennaista ovat myös ympäristön reaktiot, tunnelmat ja muutoksesta selviytyminen. Novellikokoelmassa Äitejä ja poikia tarkkaillaan nimensä mukaisesti poikien ja äitien välisiä suhteita. Hyvin samankaltaisia teemoja löytyi myös Noran perheestä ja heidän kolmesta vuodestaan isän kuoleman jälkeen.

Nora Webster menettää siis puolisonsa ja jää yksi neljän lapsen kanssa. Tyttäret opiskelevat jo omillaan, mutta pojat ovat vielä kouluiässä. Nora tekee kaikkensa etteivät lapset joutuisi kokemaan kovin suurta elämänmuutosta. Hän pitää arjen rutiinit ennallaan ja aloittaa työt konttorissa, jottei perheen elintaso laske liikaa. Nora tarkkailee, millä tavalla lapset suhtautuvat muutoksiin, vieraisiin, kouluun, sukulaisiin. Millä tavalla he siirtyvät lapsuudesta vähitellen kohti nuoruutta ja aikuisuutta, ottavat vastuuta ja itsenäistyvät, pystyvät hakemaan turvaa muistakin kuin äidistään. Samaan aikaan Nora itse rakentaa uutta elämää, joka alkaa vähitelleen koostua muustakin kuin kodista. Työyhteisö ei ole helppo, mutta Nora tekee selväksi, että hänen osaamistaan tarvitaan. Hän kiinnostuu myös laulamisesta ja musiikista ylipäätään - harrastuksesta jonka hän oli aikoinaan jättänyt äidilleen, muodostuu nyt olennainen osa arkea.

Romaani on täyteläisen runsas paketti ihmisen sisäisen maailman yksityisimpiä ajatuksia, ihmissuhteissa tasapainottelua, perhe-elämää, itsenäistymistä ja selviytymistä. Taustalla elää Enniscourthyn pikkukaupunki (josta Tóibín on itsekin kotoisin) ja lähelle vyöryvät Irlannin poliittiset liikkeet, 1960-luku, mutta vain taustalla, sillä tässä romaanissa ympäristö pysyy varsin etäällä. Noran on ensin löydettävä itsensä, päästävä sumusta eroon. Mutta miten ihmettelenkään sitä, miten Colm Tóibín (vuonna 1955 syntynyt mies) osaa kirjoittaa naisista! Jälleen kerran hän onnistuu kuvaamaan naisen ajatusmaailmaa uskottavan aidolla tavalla, joka hakee vertaistaan.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Vaikka romaanin lähtökohta on surullinen, ei lukemisesta ainakaan minulle jäänyt päällimmäiseksi surullinen olo. Hieman melankolinen tunnelma tietysti on, mutta minä koin varsin voimaannuttavaksi sen, miten Nora puskee eteenpäin, löytää oman tapansa elää ilman miestään, silti unohtamatta häntä. Maurice kulkee ikäänkuin rinnalla koko muutoksen läpi. Nora miettii toki, mitä muut ajattelevat, muttei anna sen estää tekojaan. Pidin kovasti myös siitä, ettei romaani pyri löytämään vastauksia ihan kaikkeen, vaan suhtautuu asioihin osana elämää. Kaikkia ongelmia ei ratkaista, vaikka eteenpäin mennäänkin. Tóibínin vähäeleinen tyyli ja taito käsitellä asioita herättää luottamusta siihen, että ehkä minullakin on kaikki hyvin ja voimaa muutoksissa!

Colm Tóibínin teoksista on suomennettu (kiitos jälleen kerran taitavalle, palkitulle Kaijamari Sivillille!) vain kolme. Toivon kovasti lisää! Kirjabloggaajien rakastamasta kirjasta lisää näissä blogeissa: P S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Kirsin Book Club, Lumiomena ja Kaisa Reetta T. Haasteissa tämä pääsee Helmetin kohtaan 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä ja Goodreadsin kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for.