15.11.2017

John Williams: Stoner

John Williams 1965. Englanninkielinen alkuteos Stoner. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 sivua.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa teoksesta jota on blogimaailmassa ylistetty niin runsaasti. Blogistania palkitsi Stonerin vuoden 2015 parhaana ulkomaisena teoksena. Lue voitosta lisää vaikkapa täältä. Ihmeellistä miten kirja on löytänyt suomalaisen yleisön ja markkinat vasta 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Toisaalta eihän se meitä nykylukijoita haittaa - klassikoksi ehtii myöhemminkin. Ilkka Rekiaron käännöstyö kunnioittaa alkuperäistekstin ilmeistä vähäeleisyyttä ja mutkattomuutta (josta maininta John McGahernin alkusanoissa vuodelta 2003 ja useissa blogiteksteissä myöhemmin) ja säilyttää tekstissä tietynlaisen hieman vanhahtavan tunnun. Silti täytyy sanoa, että ajattomuudessaan tekstiä voisi luulla tuoreeksikin.

Kirjan nimihenkilö, William Stoner, syntyy köyhään maalaistaloon 1800-luvun puolella. Arka, vähäsanainen ja kokematon nuorukainen lähetetään yliopistoon, jossa hän ihmetyksekseen löytää vähitellen itsensä ja intohimonsa kirjallisuuden. Opinnot sujuvat hyvin ja mies päätyy englannin laitokselle töihin, tekee siellä pitkän uran, nauttii opettamisesta, kärsii pahansuovista työtovereista ja rakastuu palavasti, mutta omistautuu ennen kaikkea työlleen. Sivulauseissa roihuavat ensimmäinen ja toinen maailmansota.

Stoner avioituu hyvin nuorena, lyhyen ja aran tapailun päätteeksi. Edith on pankkiirin tytär, muodollisesti kasvatettu, niin ikään ujo ja arka ilmaisemaan itseään. Edith jää Stonerille arvoitukseksi. Naisen mielialat, hiljaiset sodat, ajoittainen tyrannia ja tapa kasvattaa parin ainoaa tytärtä vievät miestä aviovuoteesta milloin sohvalle, milloin verannalle, useimmiten kuitenkin työhön ja muutaman kauniin kuukauden ajaksi toisen naisen luokse. Rakkauden roihu ja voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne ovat raju vastakohta kodille, jossa Stoner kokee kommunikointivaikeuksia niin vaimonsa kuin tyttärensäkin kanssa. Suhde tyttäreen myötäilee surullisella tavalla äidin epävakaisuutta ja jättää niin isän kuin kasvavan tyttären sydämiin aukon.

Stoner on vahvasti yliopistoromaani; kirjailija omistaakin teoksen entisille työtovereilleen Missourin yliopistossa. Stonerin tarina on kuvaus entisajan akateemisesta maailmasta (miksei nykyisestäkin?), laitoksen sisäisistä ihmissuhteista ja valtataisteluista, omistautumisesta ja intohimosta työhön. Ennen kuolemaansa Stoner pohtii, miten hän olisi toivonut elämäänsä enemmän ystävyyttä, avioliiton ykseyttä ja äänetöntä intohimoa, rakkautta. Jotain hän oli saanut, paljon hän kadotti tai ei tiennyt miten pitää sen. Opettajana hän ei ollut päässyt siihen aitouteen ja viisauteen, josta oli haaveillut, vaan joutunut nöyrtymään kompromisseihin ja hyökkäysten kohteeksi.

Stoner on yhden elämän mittainen teos. Vaikka se on ihastuttanut vähäeleisyydellään, se onnistuu sisältämään elämän tunnekirjon laidasta laitaan. Stoner ei itsekään juuri osaa näyttää tunteitaan ja siinä teoksen kieli myötäilee päähenkilöään upealla tavalla. Pinnan alla on kuitenkin sellaista väkevyyttä, joka liikuttaa, pakottaa lukemaan, myötäelämään ja miettimään omaakin elämää. Lisää arvioita rakastetusta kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua elämää ja Levoton lukija.

14.11.2017

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason 2013. Islanninkielinen alkuteos Skuggasund. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon 2015. 295 sivua.

Oli minun vuoroni valita kirja lukupiiriläisten luettavaksi. Taidan olla porukastamme se, joka lukee eniten dekkareita, ja koska emme olleet sellaista vielä yhdessä lukeneet, tuntui Arnaldur Indriðason melko luontevalta valinnalta. Mielestäni Indriðasonin tyyli sopii sellaisillekin jotka eivät dekkareita harrasta, ja ilmeisesti kirja olikin piiriläisten mieleen.

Luin Indriðasonia paljon vajaa kymmenen vuotta sitten, silloin kuin hänen Erlendur-sarjansa oli vielä ihan tuore. Silloin en saanut kaikkea suomennettuina, joten tilasin kirjat englanninkielisinä kotiini. Teoksissa viehätti niiden luminen rauhallisuus, arktinen tuuli ja monista skandidekkareista tutunoloinen päähenkilö, keski-ikäinen, yksinäinen mies, jonka henkilökohtainen menetys lapsuudessa loi leimansa tunnelmaan. Samantyyppinen päähenkilö on nyt astunut tilalle Erlendurin väistyttyä Indriðasonin tarinoista. Eläköitynyt Konrað ei voi olla sekaantumatta kuolemantapaukseen, jonka selvittely pöllyyttää 65 vuoden takaista historiaa. Sekin yhdistää Erlendur-sarjaan: Indriðasonin teoksissa historia on lähes aina vahvasti läsnä.

Historiaan sukelletaan kun vanha mies löydetään kuolleena sängystään. Miehen taustaa penkoessaan Konrað ajautuu tutkimaan samoja surmia, joita vanhus oli tutkinut vuosikymmeniä aikaisemmin toimiessaan rikospoliisin apuna. Oliko mies löytänyt pitkän ajan jälkeen jotain, minkä vuoksi hänet tukehdutettiin sänkyynsä? Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta avaa sota-ajan Reykjavikia, jossa nuori nainen löytyy kuolleena teatterin takaa, jossa amerikkalaissotilaat hurmaavat islantilaisneitoja ja jossa usko myyttisiin taruolentoihin elää yhä vahvana. Toinen taso on tietysti nykyaika, joka ei ole selvittämätöntä murhaa unohtanut.

Brittien ja amerikkalaisten miehittämä Islanti on tuttu teema Indriðasonin aikaisemmistakin teoksista. Ajanjaksolla on ollut mitä ilmeisimmin pieneen maahan suuri vaikutus ja oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla toinen maailmansota uloittui omalla tavallaan Islantiin saakka. Myös myytit värittävät tarinaa kiehtovalla tavalla. Varjojen kujissa naisen katoaminen, raiskaaminen ja moni muukin tapaus sysätään piilokansan kontolle.

Jos et kaipaa väkivallalla mässäilyä etkä takaa-ajokohtauksia, vaan hidastempoista etsivätyötä, miellyttäviä hahmoja ja rauhallista tunnelmaa, kannattaa kokeilla Indriðasonin teoksia. Varjojen kujat löytyy myös blogeista Kirja vieköön! ja Hemulin kirjahylly.

25.10.2017

Dan Brown: Alku

Dan Brown 2017. Englanninkielinen alkuteos The Origin. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2017. 463 sivua.

Helsingin kirjamessuillekin lauantaina saapuva amerikkalaiskirjailija on luonut jälleen teoksen, joka muistuttaa Da Vinci -koodin huimasta menestyksestä 13 vuotta sitten. Vuosien mittaan Brown on kirjoittanut bestsellereitä uskollisena ensimmäisen jännärin kaavalle ja mikäpä siinä, sillä kaava myy ja lukijat viihtyvät. Neljä vuotta edellisen, Infernon, jälkeen minäkin olin jo varsin innoissani uutuudesta. Minkähänlaisen symbolien, uskontojen ja kulttuurin sopan Brown on tällä kertaa keksinyt?

Vakioseikkailija Robert Langdon saapuu Bilbaoon todistamaan ystävänsä, entisen opiskelijansa Edmond Kirschin paljastusta. Vauras tulevaisuudentutkija on selvittänyt hiljaisuudessaan vastaukset ihmiskuntaa aina vaivanneisiin kysymyksiin: Mistä tulemme? Mihin olemme menossa? Vastaus ei kuitenkaan miellytä kaikkia. Uskonnolliset piirit hermostuvat, joku murhaa merkittäviä uskonisiä ja lopulta Kirsch itsekin kuolee lavalle vain hetkeä ennen vastausta, joka olisi mahdollisesti vavisuttanut ihmiskunnan uskoa tulevaisuuteen.

Alkaa takaa-ajo, sillä Langdon ja Bilbaon Guggenheim-museon johtaja, kaunis Ambra Vidal suuntaavat Barcelonaan Kirschin työpaikalle, salaiseen laboratorioon etsimään avainta vastaukseen. Heidän on löydettävä 47-kirjaiminen lause, salasana, joka kuvastaa tutkijan maailmankuvaa. Vauhdikas ilta vie heitä ympäri kaupungin aarteita, Gaudín ja Mirón taiteita, arkkitehtuuria ja kuuluisia maamerkkejä. Alku - kuten edeltäjänsäkin - on täynnä yksityiskohtaista tietoa taiteen helmistä, historiasta ja ihmiskunnan saavutuksista. Välillä ehkä hieman kömpelölläkin tavalla, sillä takaa-ajon uskottavuutta syövät lukuisat taidehistorialliset luennot sankarimme ajatuksissa. Ajoitus ei ihan aina toimi. Toisaalta niistä ei voi olla nauttimattakaan! Merkittävä rooli tässä teoksessa on taiteen lisäksi teknologialla, joka avittaa päähenkilöitä eteenpäin ja luo uskoa inhimillisempään tulevaisuuteen, mutta herättää älykkyydellään myös huolta sen mahdollisuuksista ja vallasta.

Kuten yleensä, Brown pohtii jälleen uskonnon merkitystä ihmiskunnalle. Mikä vaikutus onkaan maailmalle, jos kaiken voi selittää tieteellä, jopa sen mitä ei tähän asti ole voitu. Samalla hän visioi maailmasta, jossa tiede ja teknologia pelastavat nälänhädästä, poistavat sodat ja yhdistävät kansat ja uskonnot toisiinsa. "On lakattava torjumasta tieteellisiä löytöjä. On lakattava tuomitsemasta todistettavia faktoja. Kristinuskosta on tultava tieteen hengellinen kumppani ja sen valtavaa kokemusta on hyödynnettävä - jotta ihmiskunnan moraalia voidaan kehittää ja samalla varmistetaan, että tulevat tekniikat yhdistävät, valaisevat ja kasvattavat meitä -" 
 

16.10.2017

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen 2017. Palm Beach Finland. Like. 332 sivua.

Aika hurvatonta on meno Tuomaisen uutuusteoksessa, joka jatkaa tyylillisesti samoilla aineksilla kuin edeltäjänsä Mies, joka kuoli. Dekkarihenkisen tarinan rikokset ovat sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, joka molemmat toteutushaarat lepäävät täydellisten amatöörien harteilla. Palm Beach Finland on hauska, aika pimeä ja samalla terävän tarkkanäköinen. Huumori on mustaa ja kumpuaa tolvanoista, intohimoisista yrittäjistä, yltiöoptimismista ja tasapainottavasta annoksesta lakonisuutta.

Tuomaisen henkilöhahmot olivat taitavalla tavalla huvittavia jo edellisessä teoksessa, joten tätä lukiessa ei tullut yllätyksenä, miten kaksi keski-ikäistä lapsuudentoveria pystyy ryssimään lähes kaiken suunnitellun. Jos he tavoittelevat tappoa, se ei onnistu, mutta ruumiita syntyy kyllä vahingossa. Niinpä pieneen rannikkokuntaan palaava Olivia Koski törmää sotkuun ja ruumiiseen vanhan huvilansa eteisessä. Uhri ei ole paikallisia ja pitäjään saapuukin pian tämän velipuoli, kosto mielessään. Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, kuka on teon takana. Mitä seuraakaan siitä, kun mies lupaa kymppitonnin sille, joka tietää jotain ratkaisevaa!

Murhaa yrittää selvittää myös Jan Nyman, undercover, joka vuokraa asunnokseen pienen mökin meren rannalta, Palm Beach Finlandista. Yrityksen omistajalla Jorma Leivolla on vakaa aikomus nostaa kaunis rantakaistale Nizzan tasoiseen maineeseen. Menestyksen esteenä on ainoastaan Olivia Koski, jonka huvila seisoo väärällä niemellä.

Soheltamisen lisäksi romaani sisältää sopivan annoksen ihastumisia, hyväksikäyttöä, kunnianhimoa ja Suomen kaunista, joskin koleaa kesää, jopa ripauksen isoäitien välistä erotiikkaa. Tuomainen kuljettelee juonta varmalla otteella, aikaansaa pieniä naurunpyrskähdyksiä ja lämpimiä tunteita. Sofi Oksanen vertaa teosta Fargoon, ja kyllä, jos pitää Fargosta, pitää varmasti tästäkin. Tyyli on hyvin samanlainen.

Tarkkanäköisen teoksesta tekee se, miten Tuomainen löytää meistä tavallisista ihmisistä juuri ne piirteet ja ainekset, joista leipoa herkullisia hahmoja. Tyypit ovat arkisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loistavia. Heidän välisensä kommunikaatio on nasevaa ja luontevaa, heidän haaveensa ymmärrettäviä. Ymmärrettävää on myös se, etteivät unelmat toteudu, varsinkaan jos hissi ei aina nouse perille asti.

Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä. Ja että unelmista eroon pääseminen tarkoitti joskus samaa kuin vankilasta vapautuminen.

Lisää bloggauksia kirjasta: Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

12.10.2017

Harlan Coben: Petät vain kerran

Harlan Coben 2016. Englanninkielinen alkuteos Fool Me Once. Suomentanut Salla-Maria Mölsä. Minerva Kustannus 2017. 389 sivua.

Amerikkalaiset jännärit eivät nykyään lukeudu ihan suosikkeihini, mutta välillä on ihana rentoutua kirjan kanssa, jonka bestsellerjännärilaatuun voi luottaa. En ole lukenut Cobenin teoksia aikaisemmin, mutta jostain bongasin tämän kirjan suositukset, ilmeisesti jostakin Facebook-ryhmästä. Takakannen mukaan Coben on yksi maailman menestyneimmistä trillerikirjailijoista, häntä on käännetty laajalti ja Petät vain kerran -teoksesta on tekeillä elokuvakin.

Miksi amerikkalaiset eivät ole dekkarilistani kärjessä? Luin niitä nuorempana paljon, mutta nykyään nautin enemmän rauhallisen kotoisasta tyylistä, arkisista hahmoista ja jopa hivenestä huumoria. Pieni annos mystiikkaakaan ei ole pahitteeksi. Dekkarimaustani lisää vaikkapa toissakesäisestä postauksestani Minä ja dekkarit. Useissa amerikkalaisjännäreissä minua häiritsee liian kauniit ja täydelliset hahmot tai vaikkapa isänmaallisuus, ainekset joita löytyy tästä Cobeninkin teoksesta. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos odotin nopeaa tempoa, takaa-ajoja ja raakuutta, niitä en saanut. Siitä plussaa. Kehuja myös yllättävistä käänteistä, jotka oikeasti toimivat ja pitivät jännitystä yllä.

Erikoisjoukkojen pilotti Maya Burkett kärsii sotatraumoista. Hän painii yöllä painajaisten kanssa ja pelkää mielenterveytensä rakoilevan. Hänen miehensä murhataan puistossa, eikä Maya uskalla luottaa enää kehenkään. Myös hänen siskonsa on murhattu vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Selviääkö Maya parivuotiaan tyttärensä kanssa? Selviääkö hänen lankonsa kahden kouluikäisen lapsen kanssa, vai hakeeko tämä lohtua pullosta? Kun Maya saa lastenhoitajansa kiinni yllättävästä teosta, on hänen pakko alkaa selvittää, mitä kaikkea hänen miehensä ja siskonsa kuolemien taustalla on. Miehen vauras perhe elää omaa kulissielämäänsä, mutta kulisseja on pakko hieman horjuttaa, jotta totuus selviää. Ennen kuin salaisuudet paljastuvat, Mayan täytyy vierailla vanhassa eliittikoulussa ja rikkaiden kuntoutuslaitoksella, löytää kadonneen poliisin ruumis ja päättää, voiko luottaa ihmiseen, joka vielä vähän aikaa sitten parjasi hänen päätöksiään julkisesti.

Petät vain kerran päättyy varsin omintakeisella tavalla. Ratkaisu ei ole se ilmeisin, vaikka loppuun hieman siirappia mahtuukin. Tarinassa päästään pitkälle ennen kuin lukija alkaa ymmärtää Mayan pelottavaakin tunteettomuutta ja selviytymistä rakkaidensa kuolemasta. Ehkä kyse ei loppujen lopuksi olekaan tunteettomuudesta, vaan jostain ihan muusta. Ehkä hänen mielensä on sittenkin todella järkkynyt. Coben itse kiittää järjestöä, joka tarjoaa apua asevoimissa palvelleille ja heidän läheisilleen. Kirja onkin heille eräänlainen tunnustus siitä arvokkaasta ja rohkeasta työstä, jonka vuoksi niin monen mieli on murtunut.

Kaiken kaikkiaan siis hyvinkin kelvollinen ja toimiva pakkaus! Lue myös, mitä Leena Lumi on siitä kirjoittanut.

2.10.2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones 2012. Englanninkielinen alkuteos The Uninvited Guests. Suomentanut Marianna Kurtto. Otava 2017. 294 sivua.

Sadie Jonesin teokset on suomennettu hassussa järjestyksessä ja kirjailija onkin ehtinyt nauttia mainetta ja kunniaa kotimaassaan Britanniassa jo pitkään ennen huomiota Suomessa. Kutsumattomat vieraat on hänen kolmas romaaninsa (neljästä), ja niin ikään kolmas käännetty teos. Pari vuotta sitten blogimaailmassa huokailtiin Kotiinpaluun vuoksi. Se asetti Jonesin heti sellaiseen asemaan, että sen jälkeen suomennetuilta teoksilta on odotettu paljon. Ehkä rakkaus oli totta sai myös kovasti kehuja, vaikken minä sille niin lämmennytkään. Nyt luettuani kolmannen teoksen olen hieman hämilläni. Jones on uskomattoman monipuolinen ja taitava, sillä kaikki kolme ovat keskenään ihan erilaisia. Jos jotain yhteistä pitäisi löytää, se on varmaankin lahjakkaassa kerronnassa. Tarinat kulkevat eteenpäin kiehtovalla tavalla, pidit hahmoista tai et. Sivuja on pakko käännellä eteenpäin nopeaa tahtia vaikka tarina olisi kuinka outo, kuten Kutsumattomissa vieraissa.

Eletään 1900-luvun ensimmäisiä vuosia ja Emerald Torrington on täyttämässä kaksikymmentä vuotta. Sternen maalaistalossa, jota hänen perheensä rakastaa syvästi, järjestellään juhlia hänen kunniakseen. Päivää varjostaa kuitenkin pelko, etteivät perheen rahat enää riitä suuren talon ylläpitoon. Juhliin on kutsuttu Emeraldin ja tämän veljen Clovisin lapsuudenystävät, vaikkei heistä taida kukaan oikein enää pitää. Mukana on myös naapuri, nuori ja menestyvä maanviljelijä, sulhasainesta. Emeraldin äiti Charlotte ei ole emäntä parhaasta päästä, joten vastuu illasta lankeaa tyttären ohella keittiön puolelle, jossa Florence Trieves hallitsee rautaisella otteella.

Iltapäivällä uutinen läheisen sivuraiteen rautatieonnettomuudesta kantautuu Sterneen ja talo joutuu vastaanottamaan kymmenkunta - ei kun parikymmentä, vai oliko heitä enemmänkin - kolmannen luokan matkustajaa siksi aikaa, että rautatieläiset saavat heidät kuljetettua eteenpäin. Emerald vieraineen ei jaksaisi keskittyä kutsumattomien vieraiden holhoamiseen, joten nämä teljetään arkihuoneeseen odottamaan. Juhlaväellä on nimittäin parempaakin tekemistä: pukeutuminen ja hiusten laittaminen saattaa viedä tunteja. Kutsumattomien joukossa taloon on kulkeutunut kuitenkin mies, joka kietoo isäntäväen pian pauloihinsa ja juhlat pääsevät alkamaan.

Loppuillasta talossa raikaa laulu, ylläkerrassa piilottelee pieni poni, äiti Charlotten järkyttävä menneisyys on paljastettu kaikille, ruoka on loppunut ja nuoret juhlijat ovat päästäneet suustaan toisiaan syvästi loukkaavia totuuksia. Tapahtumien keskiössä on vuoroin keittiö, vuoroin ruokasali, talon pimeät nurkat, juhlavieraat ja kutsumattomat vieraat nuhjuisine olemuksineen. Sadie Jones keittää sopan, jossa maistuu englantilainen kartanoromantiikka, makaaberi huumori, hevosenkakka, kuolleet ja elävät, maukkaat ateriat ja kaatosade.

Kutsumattomissa vieraissa on englantilaisille maalaisromaaneille tyypillistä luonnon rehevyyttä, tuoksuja ja kauneutta. Se on myös herkullinen (adjektiivivalintani on ehkä sopimaton!) kuva ajasta, jolloin ihmisen oli lähes mahdotonta poiketa säädystään. Etenkin naisten mutta miestenkin on ajateltava mitä sanoo, miten sanoo, kenelle sanoo, kuka aloittaa viinin kaatamisen ja kenen vieressä on soveliasta istua. Tässä yllättävässä romaanissa rajoja kuitenkin rikotaan ja säädyllisyys saa näpäytyksen. Melko tavanomaisen tuntuisena alkanut romaani muotoutuu vähitellen tarinaksi, jota ei voi kuin ihailla hämmentyneenä.

Lue myös, mitä blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä sanotaan! Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

23.9.2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg 2017. Amandan maailmat. Like. 136 sivua.

Olen lukenut Sahlbergilta aikaisemmin vain yhden teoksen, Tammilehdon. Teos teki suuren vaikutuksen ja muistuttaa tasaisin väliajoin, että Sahlbergia pitäisi lukea lisää. Kun Amandan maailmat vastikään julkaistiin, laitoin sen saman tien kirjaston varausjonoon. Tammilehtoon verrattuna kirja on hyvin pieni, muttei suinkaan ihan kevyt lukea.

Amanda on iäkäs yksineläjä, asuu edelleen mökissä jossa hän syntyi, talossa johon ei ole vedetty sähköjä, sisävessaakaan ei ole. Amanda on kyntänyt pihansa pelloksi, joten perunoita, sipuleita ja porkkanoita riittää talvenkin yli. Lähes ainoa kontakti ulkomaailmaan on naapuri, Jansson, leskimies, joka raportoi Amandalle maailman menot ja taitaapa hänellä olla naisenkaipuutakin. Amanda itse ei ymmärrä maailmaa ihan samalla tasolla kuin moni muu, mutta sitkeyttä häneltä ei puutu.

Amandan maailma muuttuu, kun nuori pojankoltiainen varastaa hänen rahansa pankkiautomaatilla. Amanda vie sittiäisen kotiinsa ja pian laiha nuorukainen asettuu taloksi, ainakin öiksi. Sillä lapsi herättää vanhuksessa tunteita, jotka lämmittävät ja pelottavatkin. Lapsi on yksin maahanmuuttaneita ja tuntemattomasta syystä vainon kohteena, myös Amandan luona ollessaan. Näin nainenkin ajautuu keskelle vihaa, yhteenottoja ja kaaosta.

Amanda on toki jo pitkään pannut merkille kukkulan laelta katsellessaan, että maailma on luhistumassa. Pakolaisten tulo nopeuttaa muutosta. Kuten Amandan, meidänkin on usein vaikea ymmärtää, miten asiat lähtivät liikkeelle ja mihin muutos vie. Yhteisöt reagoivat muutokseen eri tavoin, on Jansson joka alkuun demonisoi vieraat, mutta päätyy lopulta majoittamaan muutaman. On Amanda joka luottaa moraaliinsa ja tunteeseen, että heikkoa on autettava.

Kulttuurien yhteentörmäys ja ihmisen rajallisuus muutosten edessä ovat pienen teoksen kantavia teemoja. Lukiessa oli kuitenkin pakko pysähtyä myös Sahlbergin kielen äärelle. Jo Tammilehdossa ihailin hänen kykyään kuvailla ihmisiä ja ympäristöä. Amandan maailmoissa kuvaus kutistuu lähemmäksi ihmistä ja ruumista, mutta sen merkitys on tärkeä. On tuulettomana ja harmaana ajassa vaeltava päivä, on vanhan miehen hengitys, kuin saha hänen rinnassaan joka kuulosti pihkaiselta. Ja Amandan lonkka, joka kiljaisi kun hän vääntyi jatkamaan matkaansa.

Lisää Amandasta näissä blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella.