15.2.2018

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakainen 2004. Iisakin kirkko. WSOY. 176 sivua.

Tässä yksi kirjahyllyäni pitkään lämmittänyt kirja. Se on itse asiassa osallistunut niin moneen muuttoonkin - vai mikä lie syynä! - ettei sillä ole enää kansilehtiä. Siksipä kirja onkin oiva Helmetin haasteen kohtaan 9: Kirjan kansi on yksivärinen (viereinen kuva löytyi Kirjavinkeistä). Tiedän, huijausta tällainen yksivärisyys!

Huijausta tai ei, Iisakin kirkko oli miellyttävää luettavaa, kuten Hotakaisen teokset yleensä. Sain ehkä hieman enemmän irti teoksista Huolimattomat ja Henkireikä, mutta sympaattiseksi täytyy tätä(kin) kehua. Teoksen kertoja ja päähenkilö Paavo on 72-vuotias ja joutunut sairaalaan. Hänen vaimonsa on kuollut pari vuotta aikaisemmin ja suhde ainoaan poikaan on hauras, pelottavan lähellä katkeamispistettä. Sairaalassa Paavon ajatukset punnertavat lähinnä muistoissa, yhteisessä elämässä ja perheessä, vanhemmuudessa ja rakkaudessa, vaimon yksityiskohdissa, mutta myös kipeissä asioissa. Isän ja pojan välinen suhde ei ole aikuisella iällä ollut koskaan helppo, mutta sinä päivänä kun Pekka ilmoitti isälleen olevansa uskossa, ei puheyhteyttä ole juurikaan ollut. Isän on kamalan vaikea ymmärtää poikansa tarvetta löytää itsensä, löytää jotain hengellistä ja syvää, uskoa johonkin minkä olemassaoloa ei voida todistaa.

Paavolla on kova kiire parantua, mutta takapakkia tulee kun naapurisängyn urho lyö häneltä hampaat kurkkuun. Takapakkia aiheuttaa myös kiukku ja raivo, jonka pojan uskon ajatteleminen aiheuttaa. Pietarissa juhlitaan pian ja Iisakin kirkon kultauksia restauroiva poika on niin kiireinen, ettei Paavo saa häntä langanpäähän. Niinpä hänen on lähdettävä Pietariin ja etsittävä poikansa. Miten vasta sairaalasta päässeen miehen kunto kestää Pietarin kadut ja myyjät?

Iisakin kirkko kertoo paitsi isän ja pojan mutkikkaasta suhteesta ja yhteisymmärryksen puutteesta, myös vanhenemisesta. Paavo tajuaa toipuessaan, miten viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet kuin siivellä, kolotukset, hitaus ja yksinäisyys iskeneet vääjäämättä. Kirja jakaantuu kahteen osaan, Suomeen ja Venäjään, eivät pelkästään näyttämöinä vaan myös kohteina, joille voi irvailla hellään sävyyn.

"Tuona päivänä hieman yli kaksi vuotta sitten suomalaiset mieshiihtäjät tappoivat minun vaimoni. Kyllikki oli valitellut rintakipuja jo viikkoa aiemmin kun majavahampainen Jari Isometsä oli kärähtänyt dopingista. Silloin ei vielä tiedetty, että myös Jumalan valittu, suohon vajoava unelmavävy Mika Myllylä oli hiihtänyt kemiallisten epäjumalien juovuttamana. Kyllikki oli viimeiseen asti sitä mieltä, että Isometsä on puhdas kuin hampaansa ja että meidän Mika ottaa voimansa Taivaan Isältä ja Tervanevalta."

Romaani on tuttua Hotakaista, nasevaa ja ilkikurista, samaan aikaan totista ja koomista. Huomiot pureutuvat ihmisen ytimeen, repivät pinnan ja paljastavat armottoman totuuden, mutta rakkaudella. Loppua kohden tarina hieman kiihtyy, kun Paavon voimat alkavat Pietarissa ehtyä ja poika lähestyä.

Iisakin kirkosta lisää blogeissa Sallan lukupäiväkirja ja Kaiken voi lukea!

10.2.2018

Heidi Köngäs: Sandra

Heidi Köngäs 2017. Sandra. Otava. 285 sivua.

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat. Miksi ei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet. 

Nyt kun Suomen sisällissodan puhkeamisesta on kulunut sata vuotta, näkyy kansalaisia kahtia repinyt taistelu mediassa ja taiteessa monella tavalla. Sota oli lyhyt, mutta niin verinen ja raaka, että sen on täytynyt koskettaa lähes jokaista sukua Suomessa tavalla tai toisella. Vuoden 1918 tapahtumista on erittäin kiehtovaa lukea, ja tarinat jättävät niin voimakkaan jäljen mieleen ja sydämeen, että niistä on vaikea toipua. Jokaisen teoksen (blogissa Veriruusut, Lahtarit ja Tammilehto) jälkeen totean, etten jaksa enää. Keväällä aion kuitenkin vielä käydä teatterissa katsomassa Tampereen Työväen Teateerin Tytöt 1918, joka perustuu Anneli Kannon Veriruusuihin.

Sandra on jo saanut paljon kehuja kirjablogeissa. Lukumatkan alkupäässä olin vielä hieman ihmeissäni näistä kehuista, kun tuntui että tarinasta puuttuu jonkinlaista särmää, mutta se tunne jäi pian ja loppua kohden haukoin jo henkeäni ja mieleni muuttui täysin. Romaani on kertomus Sandrasta, nuoresta piiasta, joka perustaa perheen, rakentaa Jannensa kanssa oman torpan Ruoveden Ylä-Vääriin ja kadottaa miehensä alkuvuodesta 1918 juuri alkaneen sodan mielettömyyteen, samana keväänä kun kuudennen lapsen pitäisi syntyä. Huutolaisuudesta ponnistaneen nuoren naisen elämä on ollut yhtä työtä lapsuudesta lähtien, varhaisista aamuista illan pimeään. Tahti ei hellitä, vaikka valoa elämään tuovat rehti, leveäselkäinen Janne, toistensa perään syntyvät lapset ja oma torppa.

Kevättalvi 1918 on ankara, ruokaa on järkyttävän vähän, lehmätkin laihtuvat. Ei voi muuta kuin ihmetellä, miten Sandran perhe pysyy elossa niin vähällä ravinnolla. Jannen lähdettyä - vai pakotettiinko hänet? - punaisten matkaan kohti etelää Sandran on selvittävä torpparin päivätöistä omin avuin. Toukokuussa kun valkoisten voitto on selvä, apua on turha pyytää kylältä. Kuluu kuukausia ennen kuin Sandra tietää, mitä Jannelle kuuluu, missä tämä on ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Nainen luottaa sisimpäänsä ja uskoo saavansa miehensä takaisin.

Sandran lisäksi äänen romaanissa saavat Lyyti, Jannen sisko, sekä Klaara, Sandran lapsenlapsi joka kiinnostuu isovanhempiensa nuoruusvuosista ja lähtee arkistoihin selvittämään tapahtumia. Sisällissota iskee mielivaltaisen lähelle Ylä-Vääriä ja tuntuu ettei köyhällä väestöllä ole mitään mahdollisuuksia pysytellä sen ulkopuolella. Perhe ei ole ollut politiikkaan kallellaan, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun valkoisten sotilaiden raakuus rokottaa perhettä, viha, pelko ja kauna tarttuvat Sandrankin läheisiin. Päällimmäinen pelko on kuitenkin se, minkä jatkuva nälkä tuo tullessaan.

Surulla ei ole loppua, mutta onnella on. Se on kuin öinen kastepisara poimulehdella, jonka aamutuuli kuivattaa pois.

Romaani tuo hyvin esille etenkin köyhän naisen aseman vahvasti säätyihin nojaavassa yhteiskunnassa. Kuten romaanin naiset toteavat, ei yhtäläinen äänioikeus, kansakoulu eikä punainen aatekaan kitke pois sitä tosiasiaa, että omaan säätyyn on naitava, piiat ovat alati talonpoikien käytettävissä ja silti on naisen vastuulla, ettei käy hassusti. Miehet ottavat sen minkä haluavat. Huutolaisuus samoin on kenen tahansa köyhän lapsen mahdollinen kohtalo, sillä varsinkaan ilman miestä on tilattoman naisen lähes mahdotonta huolehtia lapsikatraastaan.

Sandran ja Jannen tarina tuo menneisyyden koskettavan lähelle niin Klaaralle kuin lukijallekin. Se tulee uniin, se painaa mieltä ja se järkyttää - itkettää tässä kirjoittaessakin -, mutta se on paikoin myös lohdullinen, toiveikas ja kauniskin. Kerronnan koin välillä hieman kömpelöksi, etenkin kun vuorossa oli Klaara ja nykyaika, mutta se on helppo unohtaa, sillä Sandra on ehdottoman vaikuttava teos kokonaisuudessaan.

Lisää löytyy monesta blogista, esimerkiksi Luettua elämää, Kirja vieköön!, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie sekä Leena Lumi. Haasteissa tämä sopii hyvin kohtiin 30: Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Helmet) sekä 5: A book about or inspired by real events (Goodreads). Teoksella osallistun myös Ompun emännöimään 1918-haasteeseen.  Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

7.2.2018

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

Elisabeth Norebäck 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min. Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepöld. Like 2018. 408 sivua.

Psykoterapeutti Stella Widstrand menetti vuoden ikäisen lapsensa Alicen, kun tämä katosi rattaista parikymmentä vuotta sitten. Romahdusten, surun ja eron jälkeen hänen on onnistunut rakentaa uusi elämä ja ura, perustaa uusi perhe ja oppia elämään kaipuun kanssa. Nyt Stellan vastaanotolle tulee kuitenkin nuori nainen, jonka hän tunnistaa heti kadonneeksi tyttärekseen. Vanhat tunteet nousevat pintaan eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin selvittää, kenestä on oikeasti kyse ja mitä lapselle tapahtui. Samaan aikaan Stella alkaa saada uhkauksia ja pelottavia viestejä.

Kirja rakentuu kolmen naisen näkökulmasta ja paljastaa vähitellen mitä menneisyydessä tapahtui. Psykologinen trilleri porautuu päähenkilöidensä mieleen, tunteisiin ja pelkoihin. Se käsittelee pahinta mahdollista surua, syyllisyyttä ja sen vaikutusta perhe-elämään ja parisuhteeseen, mutta myös äidin ja lapsen välistä suhdetta. Jännäreille tyypilliseen tapaan tahti tiivistyy loppua kohden, kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Olen kauhuissani. Ja se työntää muita pois.
Pelostani on tullut ennustus, joka käy toteen.
En tule koskaan saamaan selville, mitä Alicelle tapahtui. Me emme koskaan enää tule tapaamaan toisiamme, emme koskaan saamaan tilaisuutta oppia tuntemaan toisiamme.

Sano että olet minun osaa koukuttaa ja on paikoin hyvinkin mielenkiintoinen, mutta myös turhauttava. Kerronnassa on paljon toistoa ja minulle oli hieman liikaa kaikki se tunteissa ja mielessä vellominen. Toisaalta lisää paljastui koko ajan eikä kirjaa voinut keskenkään jättää. Vähitellen aloin itsekin yhdistellä palasia ja olin kovin tyytyväinen kun hoksasin mysteerin avaimen ennen päähenkilöitä. Hyvin intensiivinen teos, jota olisin (silti!) tosiaan hieman tiivistänyt. Veikkaan teokselle kuitenkin jonkinmoista menestystä, sillä se muistuttaa kovasti maailmalla menestyneitä bestsellereitä, kuten Annoin sinun mennä, Hyvä naapuri tai Petät vain kerran.

Tämän enempää kerrottavaa ei tällä kertaa irtoa. Lisää voisi löytyä vaikkapa näistä blogeista: Leena Lumi, Kirja vieköön! ja Rakkaudesta kirjoihin. Helmetin haasteessa laitan kirjan kohtaan 19: Kirja käsittelee vanhemmuutta. Goodreadsin haasteessa se kuittaa kohdan 13: Centered around a secret.

5.2.2018

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2017

Kirjabloggaajat ovat jälleen äänestäneet! Vuoden 2017 parhaita kirjoja listataan tänään neljässä kategoriassa, jotka ovat Blogistanian Finlandia eli kotimainen kaunokirjallisuus, Global eli käännöskirjallisuus, Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä Tieto, tietokirjallisuus.
Avoin verkkoäänestys järjestettiin 4. helmikuuta, ja siihen osallistui yli 40 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 175 kirjaa. Kirja hyllyssä osallistui Finlandian ja Globalian äänestykseen, kuten aikaisemminkin, sillä muihin kategorioihin en lukenut tarpeeksi vuoden 2017 teoksia.
Vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi kaunikirjaksi äänestettiin Rosa Liksomin Everstinna. Toiselle sijalle ylsi Katja Kallion Yön kantaja ja kolmanneksi Anneli Kannon Lahtarit. Alla vielä minun antamani pisteet.


1. Anneli Kanto: Lahtarit (3 pistettä)
2. Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (2 pistettä)
3. Tiina Laitila-Kälvemark: Seitsemäs kevät (1 piste) 

Äänestyksessä pärjäsivät myös: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, Anni Kytömäen Kivitasku, Marianna Kurton Tristania, Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia, Ben Kallandin Vien sinut kotiin, Juha Hurmeen Niemi sekä Annastiina Stormin Me täytytään valosta.
 
Blogistanian Finlandia järjestettiin nyt viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Rytisalon Lempi (2016), Laura Lindstedtin Oneiron (2015), Anni Kytömäen Kultarinta (2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) ja Katja Ketun Kätilö (2011). Finlandiaa emännöi Hurja Hassu Lukija.


Vuoden 2017 Globalia-palkinnon voitti yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Toiselle sijalle äänestettiin niin ikään yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Kolmannen sijan pokkasi eteläkorealaisen Han Kangin Vegetaristi. Alla teokset, joita minä äänestin. 

1. Angie Thomas: Viha jonka kylvät (3 pistettä)
2. Ian McEwan: Pähkinänkuori (2 pistettä)
3. Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (1 piste)

Äänestyksessä hyville pisteille ylsivät myös: Elena Ferranten Uuden nimen tarina, Pierre Lemaitren Silmukka, Clare Macintoshin Annoin sinun mennä, Angie Thomasin Viha jonka kylvät, John Williamsin Augustus, Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu, Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat sekä Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö.

Myös Blogistanian Globalia järjestetiin seitsemättä kertaa. Vuonna 2016 palkittiin Sadie Jonesin Kotiinpaluu, 2015 John Williamsin Stoner, 2014 Kate Atkinsonin Elämä elämältä, 2013 Haruki Murakamin 1Q84, 2012 Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi ja 2011 Sarah Watersin Vieras kartanossa. Globaliaa emännöi Oksan hyllyltä -blogi.

Kuopuksen ja Tiedon voittajat voit tsekata näistä blogeista:
Blogistanian Kuopus - Yöpöydän kirjat
Blogistanian Tieto - Hannan kirjokansi

3.2.2018

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Marjane Satrapi 2000. Ranskankielinen alkuteos Persepolis. Suomentanut Taina Aarne. Otava 2004. 

Nyt liikutaan minun epämukavuusalueellani, kun yritän kirjoittaa jotain sarjakuvaromaanista. Olen lukenut sellaisen vain kerran aikaisemmin enkä postannut siitä kuin muutaman rivin erään lukumaratonin jälkeen. Epämukavaa ei kuitenkaan ollut tämän sarjakuvaromaanin lukeminen - päinvastoin. Satrapin tyyli imaisi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta.

Satrapi kuvaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan, mitä Iranille ja Teheranille tapahtui vuosien 1979 - 1983 välisenä aikana. Kymmenvuotiaan tytön maailma muuttuu islamilaisen vallankumouksen myötä. Elämä kodin ulkopuolella on yhtäkkiä täynnä uusia rajoituksia ja sääntöjä, ja pian maa ajautuu sotaan Irakin kanssa. Kotona uskalletaan kuitenkin yhä puhua ja kapinoida. Marjane kokeilee kapinaa koulussakin, mutta sillä on seurauksensa. (Nyt päässäni soi Kim Wilden Kids in America.)

Vallankumouksessa ja sen vastaanotossa on jotain kovin absurdia ja Satrapi välittää sen hyvin lukijoilleen. Lapsen on vaikea käsittää, mitä ympärillä tapahtuu. Asioista kiinnostunut tyttö kuitenkin kuulee ja näkee paljon ja vaatii vastauksia, lähtee mukaan mielenosoituksiin ja osallistuu aikuisten keskusteluihin. Marjanen vanhemmat ovatkin hyvin edistysmielisiä ja pitävät pintansa, vaikka moni sukulainen tai perhetuttu joutuu vankilaan ja maanpakoon.

En tiedä, osaanko analysoida teoksen sarjakuvallista tyyliä, mutta se on selkeää ja paneutuu olennaisimpaan. Absurdius ja eräänlainen satiiri näkyvät kuvissa vahvasti, pieni huumorinpoikanenkin. Tai ei kai se niin pieni ole, sillä monessa kohtaan nauroin ääneen! Se onkin hyvää vastapainoa synkkyydelle, poliittiselle syvällisyydelle ja varsin mustanpuhuville kuville. Persepolis onkin ihan uskomattoman toimiva kokonaisuus ja onnistuu kertomaan Iranin tapahtumista paremmin kuin mikään uutisenpätkä koskaan.

En ole muuten tainnut aikaisemmin lukea mitään Iraniin sijoittuvaa, enkä olisi kai voinut tämän paremmasta aloittaa. Romaani päättyy siihen, kun 14-vuotias Marjane lähetetään yksin Itävaltaan. Surullinen, mutta toiveikas lopetus on niin koukuttava, että lainaan Persepolis 2:n mahdollisimman pian!

Näissäkin blogeissa Persepolis saa suitsutusta: Reader, why did I marry him? ja Kirjanurkkaus. Haasteissa sijoitan teoksen näin: Helmet, kohta 12: Sarjakuvaromaani ja Goodreads, kohta 8: An "own voices" book.

2.2.2018

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci 2014. Kissani Jugoslavia. Otava. 285 sivua.

Kosovolaissyntyinen Pajtim Statovci voitti HS:n kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia. Viime vuonna, kun Yle valitsi kirjoja edustamaan jokaista itsenäisen Suomen vuotta, Kissani Jugoslavia pääsi edustamaan vuotta 2014. Teos olikin epäilemättä yksi ilmestymisvuotensa merkittävimmistä teoksista ja se on saanut ansaittua huomiota siitä lähtien; silti ihan kaikki eivät siihen rakastuneet - tai sitten se jätti osan lukijoista hämmennyksiin.

Kissani Jugoslavia on tarina maahanmuuttajista, Kosovon albaaneista, heidän rikkonaisesta elämästään, yrityksestä sopeutua Suomeen, ristiriitojen repimästä arjesta, pettymyksestä ja häpeästä. Tarinan kertojista toinen on Emine, koulutyttö maaseudulta, joka avioituu nuorena komean Bajramin kanssa. Emine saa mieheltään kauniita vaatteita ja kultaa, mutta myös iskuja ja käskyjä, painetta olla täydellinen vaimo. Lasten ollessa vielä pieniä alkavat Jugoslavian levottomuudet ja perheen on paettava. Suomessa heitä on vastassa hiljaisuus, työttömyys, varautuneet ihmiset, rasismi ja kylmyys. Pian lasten ja vanhempien välinen suhde muuttuu. Sukupolvien välille kasvaa kuilu eivätkä he enää ymmärrä toisiaan. Bajram ei päästä menneestä irti, Emine jaksaa pitkään mutta ei loputtomiin.

Toinen kertojanääni kuuluu Bekimille, Eminen nuorimmalle pojalle, joka kärsi pienenä järkyttävistä painajaisista ja valvotti perhettään monta kuukautta. Aikuinen Bekim pohtii suhdettaan Suomeen, kotimaahansa ja erityisesti isäänsä. Äitiään hän tapaa harvoin. Miehellä on suhteita miesten kanssa, mutta hänen sisimmässään on jotain niin rikki tai hänen itsetuntonsa on niin heikko, että hän alistuu liian helposti, eivätkä suhteet ole helppoja.

Bekimillä on käärme, suuri boa, ikivanha symboli. Onko eläin miehelle vain lemmikki, jonka kanssa tapapainotellaan, vai symboloiko käärme jotain muuta Bekimin elämässä, peloissa, suhteissa tai identiteetissä? Toinen tarinan eläimistä on kissa, joka hyppää roolista toiseen, luvusta toiseen, mutta edustaa samoin miehelle jotain merkityksellistä. Eläimillä on roolinsa siinä, miten Bekim etsii seksuaalisuuttaan, kasvua tai tasapainoa kahden kulttuurin välillä. Näiden kahden eläimen merkitystä on varmasti pohdittu useissa lukupiireissä, blogeissa ja keskusteluissa! Ne luovat teokseen tason, jota ilman näiden maahanmuuttajien tarina olisi paljon tavallisempi. Mytologialla ja magiikalla on roolinsa myös Statovcin toisessa teoksessa Tiranan sydän.

1990-luvun sodat entisen Jugoslavian alueella olivat järkyttäviä. Se paha, jonka sota aiheuttaa ihmisten välille ja se mitä se tekee heidän sieluilleen, on osa tätäkin teosta. Pakolaisuus asettuu epäreiluksi identiteetiksi perheisiin, alentaa ihmisen ja vie itsetunnon, pakottaa tottumaan ja turtumaan, vaikka toisaalta pelastaa ennenaikaiselta kuolemalta. Vai pelastaako? Onko ihminen elossa jos hänestä on jäljellä enää vain jotain mitä kukaan ei tunnista? Millaiseksi hänen lapsensa kasvavat? Eminen ja Bajramin tarina avaa pakolaisuuden lisäksi myös oven albaanien perinteisiin, monen eurooppalaisen mielestä hyvin vanhakantaiseen ja epätasa-arvoiseen maailmaan, joka kuitenkin on ja oli niin lähellä, niin vähän aikaa sitten.

Minutkin Kissa sai välillä hämmennyksiin, mutta ihastutti loppujen lopuksi hyvinkin vahvasti. Teos on ihailtavan monisyinen ja silti yhtenäinen jatkumo keväästä 1980 tähän päivään, Kosovosta Suomeen, kulttuurista toiseen, kirjava kuin vain maahanmuuttajan identiteetti voi olla. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 40: Kirjassa on lemmikkieläin. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: Esikoisteos. Lisäksi kirja lakkaa olemasta pelkkä hyllynlämmittäjä!

Lue lisää vaikkapa näissä blogeissa: Luettua elämää, Kirsin Book Club, Lukuisa ja Kirsin kirjanurkka

29.1.2018

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen 2017. Valomerkki. Otava. 252 sivua.

Aloitin tämän kirjan kanssa jo syksyllä, mutta jostain syystä päivä ei ollut oikea, enkä jaksanut teoksen masentunutta päähenkilöä lainkaan. En kuitenkaan luovuttanut, vaan yritin viikonloppuna uudelleen. Nyt hetki oli sopiva ja oikein tunsin, miten romaani lähti vetämään. Lopulta lukaisin sen parissa päivässä ja uskon, että intensiivinen uppoutuminen olikin paras keino. Muuten tarina olisi saattanut jäädä ohueksi.

Viisikymppisen masentuneen kirjailijan mieli, se mikä alkuun työnsi kauemmaksi, olikin loppujen lopuksi kirjan parasta antia. Meillä on varmasti jokaisella lähipiirissä joku enemmän tai vähemmän masentunut tai ahdistunut henkilö, ja ainakin minulle teki todella hyvää päästä tällaisen mielen sisään vähäksi aikaa, kun usein tuntuu, ettei sinne ole kovin helppoa päästä, eikä siksi ole aina helppoa ymmärtää.

Anita on niin väsynyt ahdistukseensa, että hän suunnittelee jo tämän maailman jättämistä. Avukseen tai tuekseen hän pyytää lähimpiä ihmisiään - ei mikään pieni pyyntö. Onko niin, että luovuutta vaativa, itsenäinen työ kirjailijana on omiaan vain pahentamaan ahdistusta? Koko ajan pitäisi jaksaa puolustaa ja perustella tekemisiään ja saavutuksiaan niin itselleen kuin maailmalle. Joka päivä pitäisi saada jotain aikaan, jottei jää kelkasta. Uuden romaanin aloittaminen on Anitalle aina se masennuskausien pahin vaihe, mutta vähitellen, hyvin hitaasti mutta vähitellen kuitenkin, sieltä alhosta päästään ylöspäin.

Mua pidetään vahvana naisena mutta oikeesti mä oon vinkulelu.

Romaani käsittelee mustia ajatuksia, masentuneen alakuloa ja näköalattomuutta Härköselle tyypilliseen tapaan, eli mustan huumorin ja nasevan dialogin voimin. Anitan ahdistus tulee liki ja ympäröi nojatuolini, mutta sen kanssa pystyy elämään, kun sanat ovat kohdillaan, ja kuten jo sanoin, loppua kohti helpottaa. Härkönen nostaa esille myös masennuksen taustoja, kuten huonoja ihmissuhteita ja lapsuudessa koettua julmuutta, naisen asemaa. Miten meitä kasvatetaankin niin kilteiksi, muita miellyttämään, kykyjämme epäilemään!

Valomerkki sopii hyvin Tuijata-blogin lanseeraamaan Taiteilijaromaanihaasteeseen. Anita on tehnyt kirjailijan uraa varsin menestyksekkäästi jo kolmekymmentä vuotta, mutta tulot ovat silti niukat ja epätasaiset, apurahoista pitää taistella mediaseksikkäämpien nuorten toivojen kanssa, somettaminen ei innosta vaikka pitäisi, eikä ympäristöllä oikein ole hajua siitä, millaista itsekuria työ vaatii. Helmet-haasteessa kuittaan sillä kohdan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 14: Fire (kannessa on savua).

Muissa blogeissa: Tuijata, Järjellä ja tunteella sekä Rakkaudesta kirjoihin.